(Sovitaan että tässä tehdään tällainen kiva aikahyppäys joulukuuhun niin on paljon fiksumpaa kirjoittaa)
Lauantaiaamu valkeni hitaasti, pilvistä riippuva tumma siniharmaa vaaleten vähitellen syväksi sineksi ja lopulta, hiljalleen sekoittuen harmaanoranssiksi joka maalasi taivaan puunlatvojen takana. Olin aina pitänyt aamuista ja illoista; silloin tapahtui jotain, rakastin seurata taivaan ja tunnelman hiljaista ja hienovaraista muuttumista. Kaikki alkoi joko syvästä yönmustasta varjojen vähitellen väistyessä ja vaikka tuntui, ettei mitään oikeastaan edes tapahtunut, oli yhtäkkiä kirkkaan harmaata ja aamu oli valjennut – miltei ilman että olin edes huomannut.
Pidin vaihtelusta: pidin säännöllisestä, tasaisesta vaihtelusta, jossa oli kuitenkin joka kerta jotain uutta.
Olin maannut sängyssäni siitä lähtien kun olin seitsemältä herännyt neljän tunnin yöunien jälkeen. Toisinaan kirosin ominaisuuttani (jota joku ymmärtämätön saattoi nimittää lahjaksi) pärjätä vähillä yöunilla: oliko mitään ideaa valvoa yksin kolmeen asti yöllä?
Ei. Jokainen tiesi, ettei siinä ollut mitään järkeä. Mitään järkeä ei ollut myöskään siinä, että usein mentyäni aikaisin nukkumaan saatoin hyvin herätä neljän aikaan aamuyöstä, täysin virkeänä ja kyvyttömänä saamaan enää unta. Nämä aamuyön pitkät tunnit käytin usein hyödykseni läksyjä tehden ja opiskelen – mutta vain silloin kuin olin sillä tuulella. Usein harjoittelin pelkästään olemista, makasin aloillani kuunnellen hiljaisuutta ja ajatellen, ja se teki yllättävän hyvää. Tuntui pelottavan yksinäiseltä tietää, että oli todennäköisesti ainoa, joka tässä isossa rakennuksessa oli hereillä, mutta toisaalta tunne oli miltei hurja ja koukuttava. Se herätti seikkailunhaluni ja toiveita tehdä jotakin, mikä oikeasti tuntui joltakin.
Näin ollen olin jälleen maannut sängyssäni kahden peiton alla ja valehtelematta ainakin kuuden tyynyn kanssa, lähinnä vain tuhlaten aikaani olemiseen. En ollut vaivautunut nousemaan edes aamiaiselle, olin pelkästään keittänyt pannullisen teetä ja juonut kaiken, tietenkin. Jokin lauantaiaamujen levollisuudessa teki minut iloiseksi, erityisesti nyt joulukuussa kun joka puolelta huokui lämmintä valoa. Olin iloinen saadessani pelkästään olla ja hengittää. Jokainen tarvitsi tällaista aikaa. Jokainen tarvitsi aikaa yksinkertaiseen olemiseen.
En ruvennut huolehtimaan ihmiseltä näyttämisestä ennen kuin vasta puoli tuntia ennen sovittua tapaamisaikaamme – varsin tyypillistä minulle. En koskaan ollut tuntenut minkäänlaista vetoa yltiöpäiseen laittautumiseen. Kaikkein onnellisimmallani olin villasukissa ja ruutupaidassa, erityisesti nyt talvisaikaan. Jos hiukseni näyttivät kamalilta (vaikka kamaluuden käsite olikin minulle hiusmuodin suhteen vielä hakusessa, en ollut ainakaan tähän mennessä oppinut että millainen itse asiassa oli paljon puhuttu huono hiuspäivä) oli aina mahdollista vetää pipo syvälle päähän niin, että kukaan ei nähnyt selvittämättömiä kiharoitani. Kaikkein helpoin tapa ratkaista ongelmat oli olla ylipäätään tekemättä asioista ongelmallisia. Tähän mennessä elämänfilosofiani oli toiminut pettämättömästi.
Raahauduin sängystäni ylös hyvästellen hieman haikein mielin peitekasan, harhailin aavistuksen tokkuraisena kylpyhuoneeseen harjaamaan hampaani ja hiukseni. En jaksanut välittää siitä, että mitä minulla oli ylläni, vedin jalkaani vain mustat housut ja päälleni tummanvihreän ruutupaidan jonka tiesin tekevän huomiota herättävän kontrastin hiusteni kanssa. Tai ehkä välittämättä oleminen oli väärä tapa kuvailla suhtautumistani pukeutumiseen, sillä välitin siitä, että näytin jotakuinkin ihmiseltä ja että ennen kaikkea viihdyin valitsemissani vaatekappaleissa. En inhonnut mitään niin paljon kuin vartalonmyötäisiä trikoopaitoja jotka tuntuivat paljastavan kaiken. Oli turvallista verhota itsensä jättimäisiin miestenpaitoihin.
Loikin, nimenomaan kirjaimellisesti loikin, aulaan rappuja alas, reppu heiluen hieman huolimattoman oloisesti vasemmalla olkapäälläni. Oppilaita ei juuri ollut liikkeellä, nähtävästi he olivat sulkeutuneet yhä heräilemään huoneisiinsa vaikka olivatkin käyneet jo ruokalassa syömässä, kuten Quine’s Hillin tapoihin kuului. Olin kuullut useammin kuin kerran ei niin ylistäviä sanoja sisäoppilaitoksen viikonlopun ruokapolitiikasta, mutta ainakin tähän mennessä ei meille ollut tarjottu muita vaihtoehtoja kuin vain sopeutua vallitsevaan tilanteeseen.
Odotin näkeväni Conorin tutun hahmon jossakin pääovien suunnalla olevilla penkeillä, mutta vaikka kävin katseellani useampaan kertaan hallin läpi, en nähnyt häntä missään. Sen sijaan huomasin Jerryn istuvan lähellä minua kiinni puhelimessaan. Tunsin vaivaantuneisuuden hyökyaallon lehahtavan vasten kasvojani katseidemme kohdatessa äkillisesti Jerryn nostaessa päänsä pois hänen kädessään olevasta kännykästä. Samaan aikaan hyökkäsi myös se tunne, se tunne jolle en tiennyt nimeä ja jota en osannut nimetä. Se oli jonkinlainen sekoitus kiinnostusta, pelkoa, hämmentyneisyyttä ja jotakin muuta. Oli kuin olisin maistanut uutta ruokalajia, johon kokki oli onnistunut sekoittamaan kaikkia tuttuja ja turvallisia lapsuuteni makuja, mutta sitten päättänyt lisätä mausteen, joka sekoitti kaiken ja sai minut häkeltyneeksi. En tiennyt että miten reagoida.
Pakotin itseni kävelemään hänen luokseen sillä olisi ollut äärimmäisen noloa ja lapsellista, ennen kaikkea lapsellista mennä jonnekin muualle istumaan esittäen, etten ollut huomannut poikaa laisinkaan.
Äänetön huokaus.
”Huomenta”, Jerryn toivotti minulle vetäen suupielensä pieneen hymyyn.
Yritin vastata ilmeeseen parhaani mukaan, mutta uskoin näyttäväni enemmänkin siltä että olin niellyt hapansilakan. Hyvin alkoi. Yritä nyt edes näytellä vilpitöntä, tiedät kuitenkin että haluat tutustua häneen. Tai sitten et. Mutta näytti siltä, ettei minun mielipidettäni kysytty.
Pakotin ääneni olemaan kuulostamatta isoäitini ullakon oven narinalta. Kaikesta epäilystäni ja negatiivisesta ennakkoasenteestani huolimatta en halunnut kuulostaa vastahakoiselta tammiovelta. ”Huomenta.”
Seurasi tauko. Tietenkään, tietenkään en istunut Jerryn viereen vaan jäin idioottimaisesti seisomaan hänen eteensä. Minulla ei ollut minkäänlaista aavistusta että miten pystyisin luonnollisesti olemaan jonkun minulle puolituntemattoman henkilön seurassa, joten en edes yrittänyt teeskennellä olevani tottunut tällaisiin tilanteisiin.
”Missä Conor muuten on?” Yritin pitää ääneni huolettomana.
”Conor ei pääse tulemaan”, Jerry vastasi työntäen kännykkänsä taskuun ja nousten seisomaan.
”Mitä? Miksi?” Tiesin että poika erottaisi selvästi pettymyksensekaisen yllättyneisyyden sanoistani. Tiesin hänen näkevän ilmeestäni että minä olin pettynyt.
”Hän sairastui.”
Sairastui? Ei. Ei. Ei. Tässä tulisi kerralla ihan liian suuri annostus sosiaalisuutta sellaisen henkilön kanssa, jota en edes tuntenut. Tietenkään en koskaan oppisi tuntemaan ketään jos en ottaisi itsenäni niskastani kiinni ja yrittäisi kuunnolla kerrankin tutustua johonkin. Joka tapauksessa en halunnut tämän olevan ensimmäinen kerta kun opettelisin pitkän tauon jälkeen tutustumaan ventovieraaseen.
Minulla ei kuitenkaan ollut muita vaihtoehtoja kuin vain hyväksyä kohtaloni että tulisin mitä ilmeisimmin viettämään tämän päivän kaksin Jerryn kanssa. Siispä siis jälleen äänettömästi huokaisten nyökkäsin hyväksyen kohtaloni, ilmoitin että minulle oli okei että Conor ei ollut mukana, eihän se vaikuttaisi mitenkään siihen että mitä me tekisimme.
Tuntui että epävarmojen naurahdustemme kaiut jäivät kummittelemaan aulan tyhjään tilaan meidän lähtiessä ulos.
En kiinnittänyt bussi- tai sen puolin sitä seuraavaan junamatkaankaan juuri minkäänlaista huomiota. Istuimme Jerryn kanssa toistemme vieressä, pojan sormet naputtaen polvea hänen tuijottaessa ulos ikkunasta. Aistin hänestä sen, että hän halusi sanoa jotakin, mutta ei keksinyt mitään puheenaihetta. Silloin tällöin tunsin hänen katsovan minua pikaisesti, mutta sen sijaan, että olisin vastannut katsekontaktiin ja vaivautunut jopa väläyttämään hymyn, pidin katseeni tiukasti kiinni edessä istuvan takaraivossa.
Matka meni kuitenkin yllättävän nopeasti, ja kiitin korkeampia voimia astuessani pois junasta Jerryn seuratessa minua vain alle metrin päässä takanani. Juna-asema ei ollut järin suuri, mikä ei ollut kovin yllättävää ottaen huomioon sen, ettei Douglas Mansaaren suurimman kaupungin tittelistään huolimatta ollut mikään metropoli.
”Mihin sä haluaisit mennä?”
Hätkähdin kuullessani Jerryn äänen, olin jo hetkeksi ehtinyt unohtaa hänen läsnäolonsa.
”Hmm, oikeastaan ihan sama.” Inhosin päättämättömyyttä ja vastausta ”ihan sama”, mutta minulle oikeasti oli ihan sama, että mihin me menisimme. Minulla ei ollut mitään välttämätöntä ostettavaa enkä innostunut kauppakeskuksista.
Jerry voihkaisi. ”Olen aina inhonnut sitä että mulle annetaan päätösvalta.”
Naurahdin kääntyen olkani kohtaamaan pojan silmät siirtäen katseeni kuitenkin välittömästi rautatieaseman harmaanruskeaan seinään, jonka peittivät lukemattomat hyllyt täynnä aikakausi- ja sanomalehtiä. Harmaantunut mies kaupitteli paahdettuja manteleita punaiset poronsarvet päässään.
”Ei kun oikeasti. En koskaan osaa päättää.” Jerry jatkoi. ”Annan aina toisille vallan, se on paljon helpompaa.”
”Vastuunpakoilija”, mumisin hyväntahtoisesti. Kuulin takaani pienen naurahduksen.
”Mennään vaikka ihan kiertelemään.” Tiesin jo etukäteen että ehdotukseni todennäköisesti koituisi kohtalokseni, sillä siinä kyvyttömyyteni luoda jonkinlaista järkevää keskustelua tulisi selvästi ilmi. Minua voisi miltei verrata kamikaze-lentäjään.
”Okei, mennään vaan. Ranta näyttää varmaan aika kivalta nyt joulun aikaan.”
”Niin.”
Kävelimme vaitonaisina pois asemalta, suuntasimme kulkumme – tai Jerry suuntasi, minä vain seurasin häntä, sillä en ollut koskaan oppinut liikkumaan Douglasissa – sivukaduille, joita reunustivat vanhahtavat talot. Niiden tumman- ja punertavanruskeat, valkoisilla räystäillä reunustetut julkisivut toivat mieleen piparkakkukylän. Vaikka maassa ei Irlannille tyypilliseen tapaan ollut lunta, se ei millään tavalla pilannut mieleeni hiipivää joulutunnelmaa.
Douglas oli kaunis pikkukaupunki. Pidin sen tiiviisti vierekkäin olevista taloista, jotka täyttivät kaupungin vanhimmat korttelit. Pidin kapeista mukulakivikaduista, jotka tuntuivat kanjoneilta korkeiden rakennusten välissä. Rakastin pieniä käsityöpuoteja, joulukuussa ilmassa leijuvaa toisiinsa sekoittuvien paahdettujen manteleiden, leivonnaisten, kevyen maltaan ja pehmeän savun ja noen tuoksusta. Hengitin syvään haluten vangita joka ikisen yksityiskohdan mieleeni; kadunkulmassa seisovan hyvää joulua toivottavan partiolaisjoukon, villasukkia kauppaavan keski-ikäisen naisen, jonka silmäkulmassa iho rypistyi saaden hänet näyttävään äärimmäisen sydämelliseltä ja lämminhenkiseltä.
”Täällä on aika nättiä”, Jerry sanoi meidän kävellessämme verkkaista tahtia pitkin rantakatua. Matalat, harmaanvihreät aallot huuhtoivat kivistä koottua rantapenkerettä.
”Niin on.” Uskaltauduin hymyilemään.
”Tykkäätkö sä joulusta?”
”Totta kai! Joulu on mun lempijuhla.”
Jerry hymyili. ”Sama täällä. Mutta ei se materialistinen puoli – tai totta kai kaikki aina sanovat että materia ei ole se, mistä he välittävät, mutta minä en oikeasti välitä siitä.”
”Nimenomaan. Kaikkein parasta on tunnelma.”
”On hankala nimetä joulusta vain yhtä asiaa, josta pitää. Siinä on niin monia pieniä asioita, joista jokainen on merkityksellinen”, Jerry jatkoi aivan kuin olisi tarkalleen tiennyt, että mitä minä ajattelin. Ehkä hän tiesikin.
”Esimerkiksi se, että on pimeää.”
”Jouluvalot.”
”Rakastan hämärää olohuonetta, jonka ikkunassa on joulutähti ja pöydällä kynttilöitä.”
”Joulukuusi joka on koristeltu pikkusisarusten toimesta toispuolisesti rikkinäisillä huovutetuilla tontuilla ja enkeleillä.”
Hymähdin mielikuvalle, ja tunsin pojan vieressäni tekevän samoin nähdessään minun hymyilevän.
”Lahjojen antaminen.”
”Antaminen on paljon hienompaa kuin saaminen.”
Yllätyin kuullessani Jerryn olevan samaa mieltä kanssani. Olin aina pitänyt sata kaksitoista kertaa enemmän lahjojen antamisesta kuin saamisesta. Antamisen pyyteettömyys ja epäitsekkyys ilahdutti minua ja sai minut tuntemaan itseni edes hieman paremmaksi ihmiseksi mikä todellisuudessa olin.
”Oikeasti?”
”Joo joo.” Erotin pojan äänessä naurua. Häntä huvitti se, että etten tuntunut uskovan häntä. ”Onko mitään palkitsevampaa kuin nähdä toisen vilpittömästi ilahtuvan lahjasta, jonka hänelle annat?”
Pudistin päätäni katson Jerryyn. Hänen tummanruskeat silmänsä loistivat lämpimästi, huulet olivat vetäytyneet hienoiseen hymyyn.
”Ei ole.” Vastaus tuntui tulevan yllättävän vaivalloisesti suustani. Sanat takertuivat pakosti kurkkuuni.
Kävelimme hetken aikaa hiljaisuudessa, kumpikin miettien että mitä toiselle sanoisi. Ohitsemme kiirehti eri-ikäisiä ihmisiä, lähes jokainen kantaen mukanaan jonkinlaista kassia johon oli painettu joko lahjapakettien, tonttujen ja porojen kuvia. En voinut estää pientä kuvotusta nousemasta pintaan, minua inhotti suunnaton materian korostaminen. Eikö onnellisuutta voinut saavuttaa millään muulla tavalla? Pitikö jokaisen sokaista itsensä kosmetiikkahyllyillä ja elektroniikkaosastoilla ja pilata fyysinen terveytensä kantamalla kotiin liikaa tavaraa?
”Onko sulla nälkä?”
Siirsin nopeasti katseeni edellämme kävelevästä naisesta Jerryyn, joka odotti minun vastaavan kysymykseensä.
”Itse asiassa on. En syönyt aamulla.”
”Mitä? Miksi et?” Poika oli hämmästynyt.
Kohautin olkiani. ”En jaksanut nousta sängystä.”
Epäuskoinen naurahdus. ”En ole koskaan kuullut ihmisestä, joka ei jaksa nousta syömään.”
”Nyt olet.”
”Niin olen.”
”Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.”
”Mä tiedän yhden kivan ravintolan”, Jerry sanoi minulle kävellen nyt nopeammin.
”Mitä? Ei, ei ravintolaa.”
”Miksei?”
Epäröin hetken ennen kuin vastasin kysymykseen. ”En ole oikein innostunut ravintoloista. Niissä on liian muodollista.”
”Äh, tämä ei ole liian muodollinen ravintola. Siellä on kiva henkilökunta, paikka on pieni ja kaiken lisäksi sieltä on hieno näköala.”
”Hieno näköala minne?”
”Merelle.”
Näköala pienestä ja (ainakin toivon mukaan) viihtyisästä ravintolasta joulukuiselle merelle yli rantakadun kuulosti – no, se kuulosti houkuttelevalta. Vaikka minua aavistuksen kauhistuttikin se, että keksisimmekö Jerryn kanssa yhtään mitään puhuttaa tai että kyllästyisinkö hänen seuraansa kokonaan kerimäisen epäkohteliaasti, myönnyin silti.
Ravintola oli oikeasti mukava, ei lainkaan liian iso, kuten Jerry oli minulle luvannut. Saimme pöydän yläkerrasta, ikkunan äärestä, joten minun oikealla puolellani levisi niin ollen joulukuinen meri, joka velloi vihreänharmaana tasaisesti huuhtoen satamassa lepäävien alusten vaaleita kylkiä. Alapuolellamme ihmiset kiirehtivät rantakadulla, ja olin helpottunut siitä, että olin päässyt väkijoukosta pois sisälle turvaan, ravintolan lämpimään rauhaan.
Minä tilasin itselleni sienikeittoa, Jerry puolestaan salaatin ranskalaisten kanssa. Kun ruoat saapuivat, istuimme hetken hiljaisuudessa, mutta lopulta minä päätin aloittaa keskustelun.
”Onko sulla sisaruksia?” kysyin muistaen pojan maininnan pikkusisarusten koristelemasta toispuoleisesta joulukuusesta.
”Joo, kolme. Kaksi pikkusiskoa ja pikkuveli.”
”Ahaa. Minkä ikäsiä ne on?”
”Irene on kaksitoista, Adele kahdeksan ja Tom viisi.”
”Onko kivaa että on pikkusisaruksia?”
Jerry huokaisi. ”Ei aina. Totta puhuen harvemmin se on mukavaa.”
Rypistin yllättyneenä kulmiani. Jerry huomasi sen ja ryhtyi selittämään.
”Niistä lähtee niin kamalasti ääntä. Ihan sama että mitä he tekevät, meteli on aina kauhea. Tom kuulostaa suuttuessaan siltä että joku on räjäyttänyt laatikollisen sähikäisiä löytökissatarhassa.”
Tyrskähdin ja jouduin tekemään kaikkeni että sain pidettyä keiton suussani. Huomasin Jerryn näyttävän jotenkin helpottuneelta hänen saatua minut nauramaan.
”Okei, sitten ymmärrän. Räiskyvät pikkuveljet kuulostaa hankalasti käsiteltäviltä.”
”Entä millanen perhe sulla on?”
Nielaisin lusikallisen keittoa ryhtyen sitten selittämään. ”Mulla on kahdeksantoistavuotias isosisko Íde ja kymmenvuotias pikkuveli Sea.”
”Ai, oon aina luullut että olet ainut lapsi?”
”Miten niin?”
Jerry kohautti olkapäitään. ”En tiedä, vaikutat vain jotenkin siltä että oot ainut lapsi.”
Olin yllättynyt kuullessani tämän. Vaadin näin ollen kuulla lisää.
”Tai siis, tarkoitan että näytät viihtyvän niin hyvin yksin.”
”Ai. Kai se on ihan totta.”
Miten paljon Jerry minusta tiesi? Olin puhunut hänelle ensimmäistä kertaa vasta vähän aikaa sitten, enkä ollut aikaisemmin totta puhuen edes kiinnittänyt huomiota häneen, en, vaikka hän olikin ilmeisen hyvä ystävä Conorin kanssa. Jokin tilanteessa sai minut vaivaantuneeksi, aikaisempi luonnollisuuden tunne rupesi vähitellen haihtumaan. Pyörittelin lusikkaa keitossa välttäen katsekontaktia.
”Yksinolo on ehkä maailman aliarvostetuin asia”, Jerry tokaisi.
”Tykkäätkö sä olla yksin?”
”Joo”, hän vastasi. ”Tai en ole yksin kovin usein täällä Quine’s Hillissä, mutta kotona kaipaan aina omaa tilaa.”
Nyökkäsin, sillä tiesin mistä Jerry puhui.
”Sama mulla. Mutta viihdyn yksin sekä Quine’s Hillissä että kotona.”
Jerry oli hetken aikaa hiljaa, ilmeisesti miettien että miten saisi muotoiltua asiansa järkevästi.
”Sulla ei taida olla kovin paljon kavereita?” hän kysyi lopulta. Kun en heti vastannut, hän jatkoi: ”En tarkoita mitään… inhottavaa, you know?” Vaivaantunut naurahdus. ”Olen vain laittanut asian merkille.”
Vatsassani jysähti jotakin inhottavaa. Minua ahdisti se, että joku, jota en kunnolla edes tuntenut, kiinnitti minuun niin paljon huomiota. Hälyttävän paljon, uskalsin miltei sanoa.
”Joo, ei olekaan. Mutta se ei haittaa yhtään, tunneilla keskityn opiskelemiseen – silloin kun jaksan - ja koulupäivän loputtua haluan oikeestaan aina olla omassa rauhassa. Mulla ei ole edes huonetoveria.”
”Laitoin merkille eilen”, poika hymähti. ”Mutta eikö se brunette tyttö ole sun kaveri?”
”Daphne?”
Sain vastaukseksi nyökkäyksen. Mietin hetken aikaa että mitä vastata.
”On, mutta… En tule hänen kanssaan oikein toimeen.” Huuleni vetäytyivät jonkinlaiseen irvistyksensekaiseen hymyyn. ”Daphne ei ymmärrä mitä tarkoittaa oma rauha.”
”Ahaa, ymmärrän.” Jerry nyökkäsi taas, syöden pari haarukallista salaattia. Vaikka hän yritti kovasti vakuuttaa minulle käsittävänsä asian, huomasin hänen silmistään ja hienovaraisen hämmentyneistä eleistään, ettei hän oikeasti ymmärtänyt.
”Ja on mulla Conor kaverina”, lisäsin vielä. Kuvittelinko vain, vai jähmettyikö Jerry hetkeksi paikalleen?
”Joo, sen tiedän.” Hänen ilmeensä ainakin oli pakotettu. Leuka oli kiristynyt epäluonnollisesti, hymy nousi kasvoille aavistuksen liian jäykästi eikä valaissut silmiä kuten aiemmin.
Käänsin katseeni pois pojasta, lepuuttaen silmiäni horisontissa. Harmaa taivas kohtasi meren muodostaen pitkän ja tasaisen, aavistuksen kaarevan linjan. Valkoiset purjeet eivät rikkoneet horisonttilinjaa kuten kesäisin.
”Kuinka pitkään sä olet tuntenut Conorin?”
”Me tutustuttiin viime vuonna kun oltiin samalla liikunnan kurssilla. Mutta ei me olla kovin läheisiä kavereita.”
”Niinkö? Conor ainakin puhuu susta tosi paljon.”
Yllätyin niin, että melkein pudotin lusikan kädestäni. Tätä en ollut ollenkaan odottanut. Olisi ollut paljon parempi jos Jerry olisi vain sulkenut suunsa ja jättänyt tuon sanomatta, ottaen vielä huomioon hänen käyttäytymisensä. En halunnut mitään tällaista, en ollenkaan.
”Ahaa”, onnistuin henkäisemään.
Tämä oli naurettavaa. Kerrassaan naurettavaa. Onneksi joululoma alkaisi huomenna enkä näkisi Jerryä hetkeen. Juuri, kun hän oli saanut minut käyttäytymään seurassaan edes jotakuinkin luonnollisesti, päätti hän sanoa jotakin äärimmäisen mustasukkaisella äänensävyllä ja pilasi kaiken.
Hienoa.
Pääsivu 
Latest images 
