Olin jollain tavalla onnistunut sulkemaan ruokalan hälyn pois korvistani, ja kuulin toisiinsa sekoittuvat äänet, aterimien kolahtelut lautasia vasten ja tuolin kirskunnan vain etäisenä huminana taka-alalla. Istuin yksin kuten tavallista, olin valloittanut vieressäni olevan penkin repullani ja tuoleille minua vastapäätä olin asettanut jalkani niin barbaarimaisesti kuin ikinä vain osasin. Tarkoitukseni oli estää ulkopuolisten viimeinenkin pyrkimys yrittää edes harkita istumista siihen pieneen ja hieman syrjäiseen ikkunapöytään: söin kaikkein mieluiten yksin, omassa seurassani.
Kulunut päivä oli ollut harvinaisen miellyttävä. Aurinko ei ollut paistanut kertaakaan ja lämpötila oli pysytellyt alle kahdessakymmenessä asteessa, mikä sopi minulle mainiosti. Koko päivän vallinnut harmaiden ja raskaina matalalla riippuvien pilvien aiheuttama pimeys oli saanut osan oppilaista tavallista kärttyisemmiksi, mutta minä vain nautin vallitsevasta säästä. Pidin siitä, kun tummanvihreässä lehtiverhossa olevat koivut taipuivat hieman tuulessa, ja kaukaa kuuluva ukkosen kumina sai loputkin oppilaat pysyttelemään sisätiloissa.
Ennen ruokailua olin käynyt harvinaisella hyppytunnillani ulkona, napannut lonkkarini mukaan ja rullannut pitkin koulun pihaa mutta sitten oli kääntynyt varsin pian takaisin sateen uhkan roikkuessa ilmassa vielä vahvempana. Olin päättänyt, että mikäli illalla rupeaisin vielä satamaan, kävisin varmasti juoksemassa vähintään viiden kilometrin lenkin, mutta tällä hetkellä pilvet tuntuivat liikkuvan kovaa vauhtia kohti pohjoista kiidättäen samalla sateen todennäköisyyttä kauemmas. Se oli sikäli harmi, sillä pidin sateesta paljon ja nauroin sisäisesti oppilaille – erityisesti naispuolisille – jotka kiiruhtivat aina sateen alkaessa sisälle koulurakennukseen kiskoen takkia päänsä yli yrittäen epätoivoisesti suojella virheettömiä ehostuksiaan ja kampauksiaan täydelliseltä tuhoutumiselta. Tällöin sain olla myös rauhassa ja se sopi minulle paremmin kuin hyvin.
Nostaessani katseeni tarjottimesta ja sen vieressä auki olleesta latinan oppikirjasta (kyllä, tarkoitukseni oli ollut opiskella latinaa ruokatunnilla ja jälleen kerran olin todistanut suunnitelmani epäonnistumista ennakko-odotusten mukaisesti) näin hieman kauempana huonetoverini Ilincan siron siluetin hänen luoviessa tietään oppilasmassan lävitse. Korjasin asentoani tuolillani siirtäen samalla tarjotinta ja kirjaa vielä hieman keskemmälle pöytää osoittaen näin sen, etten todellakaan kaivannut yhtään ylimääräistä sielua jakamaan tätä hetkeä kanssani, en varsinkaan huonetoveriani. En muistellut erityisellä lämmöllä ensikohtaamistamme: ensinnäkin olisin mieluusti pitänyt huoneen kokonaan itselläni, toiseksi Ilincan fretti Boris oli iskenyt hampaansa kämmensyrjääni yrittäessäni hienovaraisesti silittää sitä. Tästä lähtien emme juuri olleet olleet puheväleissä ellei oteta lukuun hiljaisia murahduksia latinan läksyistä, jotka minulla oli valitettavana tapana unohtaa.
Sinänsä oli harmi, että olin ihmissuhteissani niin ehdoton. Jos olisin vain kovasti yrittänyt, olisin varmasti päässyt kovasta frettihalveksunnastani eroon ja jopa pystynyt keskustelemaan hetkittäin Ilincan kanssa, mutta koska olin omapäinen, en tietenkään edes tosissani harkinnut tätä ajatusta. Totta kai olisi ollut mukavaa omistaa edes yksi kunnon ystävä, kun Daphne viihtyi valitettavan hyvin omassa porukassaan huomioimatta lainkaan minua, ja Conor – no, hän oli aivan oma lukunsa, enkä juuri hänen seuraansa oma-aloitteisesti viitsinyt tuppautua. Ilinca olisi varmasti ollutkin varsin potentiaalista ystäväaineista, sillä havainnoistani päätellen hän ei juurikaan omistanut ystäviä Quine’s Hillissä, ja olisi mahdollisesti ottanut ilolla vastaan yritykseni lämmitellä välejämme. Tässä vaiheessa kuitenkin edes jonkinasteinen sovinto (vaikkei meillä mitään varsinaista riitaa ollut) tuntui ylitsepääsemättömän hankalalta ja ylivoimaiselta ja vierastin täysin ajatusta että yrittäisin tutustua johonkin minulle ennestään vertovieraaseen henkilöön. Tyydyin siis viettämään aikaa enimmäkseen omassa seurassani.
Syötyäni sulloin latinan kirjan reppuuni jättäen vetoketjun laiskana hieman auki ja laahustin viemään tarjotintani. Onneksi koulupäivä oli jo ohi ja saatoin hengittää hieman vapaammin, mutta jäljellä oli vielä ihan kiitettävästi läksyjä latinasta, saksasta, matikasta ja historiasta, ja niiden parissa menisi helposti puolitoista tuntia. Kun poistuin ruokalasta, vilkaisin vielä selkäni taakse ruokasaliin ja näin Conorin läheisessä pöydässä kohottavansa katseensa ja katsovan minua hetken aikaan hymyillen suoraan silmiin. Väläytin nopeasti takaisin jonkinlaisen hymynkareen ja käännyin sitten nopeasti jatkamaan matkaani kolmanteen kerrokseen huoneeseeni, jossa se punasilmäinen fretinrääpäle toivon mukaan pysyttelisi visusti omassa häkissään poissa tieltäni.
*
Olin jo saanut varsin kiitettävän osan läksyistäni tehtyä, jäljellä oli enää saksa jonka olin helppoutensa vuoksi jättänyt viimeiseksi, kun kuulin askelia oven toiselta puolelta ja sitten avaimen kääntyvän lukossa. Häkissään nukkunut Boris säpsähti ja nousi ylös valmiina tervehtimään sisään astunutta omistajaansa. Minä päädyin mutisemaan vain lähes kuulumattoman hein ja käännyin sitten takaisin pöytäni ääreen kumartuen saksan kirjan puoleen miettimään heikkoja ja vahvoja adjektiivien taivutuspäätteitä, kun taas Ilinca istahti sängylleen nostaen fretin syliinsä. Ajatus siitä, että minä pitäisin tuota eläintä sylissäni, puistatti ja ajattelemalla pelkästään otuksen yliluonnollisen punaisia silmiä sain inhotuksen väreet juoksemaan selkääni ja käsivarsiani pitkin.
Frettien vihaamisen ohella keskityin tällä hetkellä myös koulun vihaamiseen. Olisin keksinyt ainakin kymmenen mieluisampaa aikana tuhlausmuotoa kuin täysin turhilla oppitunneilla istumisen (en kuitenkaan kuunnellut) ja päivän päätyttyä läksyjen tekemisen (en kuitenkaan tehnyt niitä kunnolla). Jos olisin ollut vielä hiukan typerämpi, olisin pantannut kaikki liinavaatteet, ryöstänyt tarvittaessa Ilincalta ja pyytänyt Conorilta ja Daphnelta heidän omansa ja virittänyt tyylikkään lakanaketjun vankilapakotyyliin ikkunasta alas ja juossut vain pois unohtaen koko Quine’s Hillin. Pelkäsin kuitenkin liiaksi siivoojien suututtamista, enkä uskonut että he suhtautuisivat ihan niin suopeasti ja ymmärtäväisesti tähän taktiseen pakooni kuin tarvetta olisi.
Tämän vuoksi tyydyin pakottamaan itseni pysymään neljän seinän sisällä. Annoin kuitenkin itselleni luvan pidättäytyä sosiaalisesta kanssakäymisestä, sain päivittäin muutenkin yliannostuksen ihmisistä istuessani tunneilla mahdollisimman huomaamattomana mutta siinä harvoin täysin onnistumatta.
Havahduin ajatuksistani kun Ilinca nousi sängystä aukaisemaan ikkunaa päästäen Boriksen lattialle. Fretin kynnet rapisivat tummanruskeita lankkuja vasten sen kiirehtiessä tutkimaan huonetta. Minä puolestani nostin jalat ylös tuolille siinä pelossa että se saisi päähänsä jälleen iskeä hampaansa nilkkaani unohdettuaan miltä tuore Keri maistui.
Sisään huoneeseen leijui ulkoa tuleva sateen tuoksu, ja vasta nyt tajusin että pisarat olivat piiskanneet ikkunaa hyvän aikaa. Ilinca oli aukaissut ikkunan, en tiennyt että pitikö hän sateesta yhtä paljon kuin minä vai pitikö tuskin ollenkaan, mutta ilahduin saadessani kuulla sateen ropinaa kunnolla. Paiskasin saksan kirjan kiinni (ehkä vähän liian lujaa, sillä Boris säpsähti ääntä, ei sillä etteikö se olisi tehnyt sille pelkästään hyvää) ja päätin lähteä juoksemaan vielä kun sataisi ja saisin olla yksin. Olisi ihan hyvä saada tuuletettua päästä kaikki kouluun viittaavat asiat ja vain juosta eteenpäin vailla sen merkillisempää päämäärää, sateen huuhtoessa kasvoja ja tehdessä ilman viileän hapekkaaksi.
Kymmenen minuutin kuluttua jalkani takoivat metsässä kiemurtelevaa, osittain umpeenkasvanutta ja siitä päätellen harvoin käytettyä lenkkipolkua. Joka askeleella maasta lennähti kuraa juoksutrikoilleni, ja tunnen kuinka sydämeni hakkaa reippaasti. Hapekas, kostea ilma virtaa keuhkoihini ja saa minut tuntumaan aivan kuin eri ihmiseltä. Rakastan juoksemista, rakastan siitä tulevaa tunnetta joka saa jatkamaan vielä silloinkin kun suussa maistuu veri, jalat eivät enää jaksaisi mitenkään kantaa ja sydän tuntuu olevan räjähtämäisillään.
Ainut ääni, minkä juostessani kuulen, lähtee siitä kun jalkani osuvat kuraiseen maahan saaden veden roiskumaan. Suljen kaiken muun ulkopuolelle, en halua mitään pilaamaan tätä hetkeä. En yhtäkään väärässä paikassa väärään aikaan olevaa ajatusta, en yhtäkään turhaa ääntä tai muutakaan häiriötekijää. Hetkeksi suljen silmäni ja tunnen kuinka sadepisarat valuvat kuumuudesta punoittavia kasvojani pitkin viilentäen niitä hieman.
Juoksen niin pitkään, että päädyn takaisin Quine’s Hillin läheisyyteen. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä reittiä olen mennyt tai kuinka pitkän matkan olen juossut, mutta kun pysähdyn, joudun istumaan maahan ja nojaamaan päätäni polviin. Päässäni pyörii hetken aikaa ja tuntuu siltä kun en kunnolla saisi vedettyä henkeä. Juoksun jälkeen tuleva tunne on kuitenkin jotakin niin mahtavaa, että en lainkaan välitä vatsalihaksia polttavasta kivusta tai pään jyskyttävästä tunteesta. Jos minulla vain olisi mahdollisuus, juoksisin koko loppuelämäni, lainkaan pysähtymättä, vain jatkaen eteenpäin.
Palaan takaisin koululle hitaasti kävellen, silloin tällöin pysähtyen venyttelemään. Kun pääsen takaisin, läpimärkänä, valmiina nukahtamaan pystyyn väsymyksestä, jaksan hädin tuskin raahautua monet kymmenet portaat omaan huoneeseeni (okei, minun ja Ilincan huoneeseen) ja siitä vielä kuumaan suihkuun. Noustessani portaita jollain tapaa kierosti toivon tapaavani Conorin, edes näkeväni hänet ohimennen jotta saisin tervehtiä häntä ja näin ollen tehdä jälleen kerran selväksi olemassaoloni. En välitä tippaakaan siitä, miltä näytän, sillä ei ole mitään väliä, toivon vain näkeväni pojan ja sitä että saisin jopa sovittua hänen kanssaan jonkinlaista ’yhteistä tekemistä’, mikäli silkkaa yhdessäoloa voidaan siksi kutsua. En kuitenkaan näe missään hänen ruskeita, puolittain tummanvihreän pipon peittämiä hiuksiaan tai mitään muuta hänen läsnäoloonsa viittaavaa.
Pettyneenä kompuroin sisään autioon huoneeseen, nappaan sängyltä pyyhkeen ja poimin lattialta pari ensimmäistä käsiin sattuvaa vaatekappaletta ja raahaudun suihkuun.
//En varmasti kirjoittanut tätä kahta viikkoa. En varmasti. Hei nyt oikeesti pitää tapahtua jotain (ja toivottavasti tapahtuukin). En vaan osaa.
Pääsivu 
Latest images 
