Viileä, vähän nihkeän nahkea ilma yritti tunkeutua vasten ihoani vaatteiden läpi, kun kävelin rannassa. Hiekkaa pujahti varpaiden väliin, kun kävelin paljain jaloin vaaleassa hiekassa piittaamatta kylmyydestä ympärilläni. Tiesin, että pystyisin vielä jonkin aikaa olemaan paljain jaloin tällä rannalla ja se riitti minulle. Kauempana jyrähtelevän ukkosen takia en voisi muutenkaan viipyä kauan rannalla. Pidin sen mielessäni samalla, kun nousin tummanharmaan rantakiven päälle seisomaan ja katsomaan kylmän tummansinistä merta.
Kohotin vasemmassa kädessäni olevaa viulua ja asetin sen paikoilleen soittovalmiiksi, oikealla kädellä asetin jousen valmiiksi kielille. Minuuttiin en aloittanut soittamista, olin vain paikoillani kuin odottaen jonkinlaista merkkiä. Ja se tulikin. Ukkosen etäinen jyrähdys, joka tuntui hyvin kutsuvalta. Samaan aikaan aloitin soittoni. Kappale, jota aloin soittaa oli Requiem for a Dream.
Aina, kun soitin viulua tunsin monien tuntemuksin ja aistimuksien valtaavan minut. Voimakkain niistä oli kuitenkin vapauden tunne, joka sai minut tuntemaan, että olisin vapaa tekemään mitä tahansa ja mitä ikinä halusin. En ollut enää se sama poika, joka oli ajettu ja lukittu pimeään huoneeseen, josta ei ollut ulospääsyä. Sain olla se sielu, mikä oikeasti olin. Minun ei tarvinnut teeskennellä mitään muuta.
Kaikista parasta viulun soittamisessa oli se, että pystyin soittamaan sitä melkeinpä missä vain halusin. Sisällä tai ulkona, metsässä tai rannalla, omassa huoneessa tai käytävällä. Viulua oli helppo kuljettaa mukana toisin kuin esimerkiksi jotain pianoa, jota nyt ei ikinä saisi raahattua helpolla mukaansa esimerkiksi rannalle musiikinluokasta. Viulu taasen kulki helposti mukana omassa pienessä kotelossaan tai kädessä, miten minä sen nyt tällä kertaa olin kantanut mukanani rannalle.
Viimeiset sävelet jäivät vielä hetkeksi soimaan ympärilleni lopetettuani soittamisen. En avannut silmiäni vaan pidin ne kiinni, kuten olin pitänyt koko kappaleen ajan. Olin soittanut niin monta kertaa jo Requiem for a Dreamia, että osasin sen jo ulkoa silmät kiinni. Paljon harjoitteluahan se oli vaatinut, mutta nyt loppu tuloksesta sai olla hyvin ylpeä tai kiitollinen, mitä nyt ikinä halusikaan tai siis minä halusin. En ollut varma, kumpaa olin enemmän. Ylpeä vai kiitollinen. Omahyväinen vai nöyrä. Kenties molempia.
Siinä silmät kiinni viileällä ja kostealla rantakivellä seistessäni tunsin, kuinka viileä merituuli puhalsi kasvojani vasteen ja sai mustan piponi alta esiin jäänet hiukset myötäilemään liikkeitään tahtonsa mukaan. Rantakiven viileys vilvotti jalkapohjiani, jotka samaan aikaan tuntuivat hyvin lämpimiltä pienen pistelyn takia, jonka kiven rosoinen pinta aiheutti. Ilma tuoksui raikkaalta ja sateiselta sekä ukkoselta, joka hiipi pikku hiljaa lähemmäs Quine's Hilliä ja tätä rantaa, joka sijaitsi lähellä sisäoppilaitosta.
Oloni oli niin rauhallinen kuin se voi olla, täysin rentoutunut. Tuntui siltä kuin olisin vaipunut rauhalliseen uneen, joka ei kuitenkaan kestänyt kauan. Ne eivät yleensä kestäneet montaa sekuntia kauempaa. Sen jälkeen, kun kuulin päässäni hyvin tutun tytön äänen kutsuvan minua nimeltä ja kun näin verkkokalvoillani kyseisen tytön hyvin tutu kasvot, heräsin rauhallisesta horroksestani takaisin todellisuuteen.
Räväytin silmäni auki ja hyvin pian sen jälkeen ukkonen jyrisi jälleen, tällä kertaa vain lähempänä kuin ennen. Hetken siinä vielä seistyäni paikoillani, laskeuduin alas kiveltä vaalealla hiekalle ja suuntasin askeleeni takaisin kohti koulua. Vaikka nautin sateesta ja ukkosesta, en halunnut olla ulkona silloin, kun jälkimmäinen tulisi päälle.
Huoneen ovi sulkeutui kolahtaen kiinni, kun olin päässyt huoneeseen, jossa asuin aina huonetoverini Colby Wheelerin kanssa lukuvuoden ajan. Kävelin sänkyni luokse, jonka päiväpeiton päällä avonainen viulukoteloni odotti. Laitettuani viulun koteloonsa työnsin sen vielä sänkyni alle paikalle, jossa aina säilytin sitä silloin, kun en tarvinnut sitä.
Suoristauduin täyteen pituuteeni riisuakseni mustan ulkotakkini, mutta siinä samassa katseeni pysähtyi yöpöydälläni oleviin kehystettyihin valokuviin. Liikkeeni pysähtyivät, kun jäin tuijottamaan kahta valokuvaa. Ensimmäisessä oli minä ja aiemmin mainittu huonetoverini Colby. Kuva oli otettu viime lukuvuoden lopulla, kun olimme viimeistä päivää koulussa ennen kotiin palaamista kesäloman ajaksi.
Toinen kuva taasen oli minulle henkilökohtaisesti hyvin tärkeä. Sen avulla pystyin helposti palaamaan niihin muistoihin, jotka olin viettänyt tuon valokuvassa hymyilevän ihmisen kanssa. Sen tytön, jonka kasvot olivat iskeytyneet verkkokalvoilleni rannalla kuin salaman iskusta. Tummanruskeat melkein mustat hiukset oli vedetty taakse ponnarille ja huulet kaartuneet lempeään hymyyn, kun olin ottanut kuvan hänestä. Tummansiniset silmät katsoivat kameraan hymyillen samaa lempeä hymyä kuin huulet.
Käänsin katseeni pois kuvista, kun kuulin oven käyvän takanani. Vilkaisin olkani yli, kuinka huonetoverini asteli pelkät tummansiniset collegehousut jalassaan pois kylpyhuoneesta kuivaillen samalla pyyhkeellä hiekanruskeaita hiuksiaan. Vihreät suklaanruskeat silmät huomasivat pian minut, joka oli hänen ollessaan suihkussa tullut huoneeseen.
”Ai hei Roman”, Colby tervehti minua pienen hymyn kera, johon vastasin myös vähän hymyilemällä ja nyökkäämällä. ”Missä välissä sä tulit?”
”Just äsken palasin rannalta”, kerroin samalla, kun viimeinkin muistin ja tajusin riisua ulkotakkini ja laskea sen lähimmän tuolin selkänojalle.
”Olit soittamassa viulua...?” Colby esitti arvauksensa kysymyksenä toteamuksen sijaan, vaikka selvästi jo tiesi vastauksen. ”Ukkonen vissiin ajoi sut takaisin tänne sisälle tunkkaiseen ilmaan, se hiipii koko ajan vain lähemmäs.”
Katsoin, kun toverini heitti pyyhkeensä epämääräisesti toisen tuolin päälle ja alkoi sitten kaivella laukustaan ilmiselvästi paitaa päällensä. Hän ei ollut vielä ehtinyt purkaa laukkujaan kuten en minäkään. Yleensä minulla tuppasi laukun purkaminen aina jäämään hyvin myöhäiseksi, vaikka olisinkin yrittänyt purkaa sen aiemmin. Colbylla näytti olevan sama ongelma, ainakin olin huomannut viime lukuvuonna näin olevan ja myös nyt.
”No...” hän aloitti taas leppoisalla äänensävyllä samalla, kun alkoi kiskoa valkoista t-paitaa päällensä. ”Mites sun loma meni? Tapahtuiko mitään ihmeellistä vai oliko sellaista samaa vanhaa rentoilua ennen uutta lukuvuotta, mitä aika monella on tuntunut olevan?”
Suoraan sanottuna olin toivonut koko ajan, että hän ei olisi kysynyt lomastani. Se ei todellakaan ollut maailman mukavin, koska olin viettänyt sen pääasiassa kotona isän luona ja kun ottaa huomioon minun ja isän huonot välit niin... Niinpä niin. Melkein koko kesän olin seurannut taas jälleen kerran vierästä, kun isä otti jotain alkoholia sisältävää juomaa toinen toisensa perään. Olimme riidelleet aika paljon ja muutaman kerran olin joutunut kohtaamaan myös isän väkivaltaisen puolen, joka aiheutti minulle vieläkin painajaisia, vaikka en ollut enää hirveän pieni lapsi vaan 16-vuotias nuori mies.
Ja nyt, kun Colby oli kysynyt kesälomastani, en todellakaan tiennyt, mitä minun pitäisi siitä kertoa tai sanoa. En halunnut kertoa totuutta isästäni, joka oli muuttunut tuollaiseksi äitini kuoltua. En halunnut myöskään kertoa sitä, että olin viettänyt kesälomani oikeastaan täysin yksin jollei sukulaisten luona vierailuja lasketa. Prahassa minulla ei ollut enää ystäviä. Ei ole ollut enää sen jälkeen, kun Dana muutti pois.
”Jotain sinne päin...” vastasin ettei huoneeseen laskeutuisi kiusallista hiljaisuutta. ”Mitään ihmeellistä ei tapahtunut, tiedäthän... Sukuloimista ja kotona oleilemista...”
”Okei,” Colby asettui omalle sängylleen makaamaan vetäen sitten sänkynsä alta lonkkarinsa esiin. ”Ei munkaan loma nyt kovin ihmeellinen ollu. Sukuloimista meilläkin päin oli ja kyllähän me käytiin viikon kestäneellä matkalla Itävallassa, mutta ei oikeastaan sen ihmeellisempää tai enempää. Ihan mukava kesä, kun ei tarvinnut koko ajan olla juoksentelemassa paikasta a paikkaan b, mitä mun lomat yleensä on ollu.”
Istuin omalle sängylleni ja suuntasin sitten katseeni ikkunaan, jonka kastuneesta pinnasta näki heti, että ulkona oli alkanut satamaan. Näköjään saderintama oli asettunut viimeinkin Quine's Hillin päälle, sadettahan ne olivatkin luvanneet täksi päiväksi. Tosin ennusteiden mukaan olisi pitänyt jo sataa aamulla, mutta eipä ollut satanut. No, joskus ennusteet vähän menevät päin seiniä, mutta yleensä ne pitävät joltain osaa kuitenkin paikkaansa.
”Hei muuten”, käänsin katseeni Colbyyn, joka viritteli keskustelua vieläkin pyöritellen samalla lonkkarinsa renkaita. ”Mitä valinnaisia sä otit täksi vuodeksi? Mulla on nyrkkeily, jalkapallo, seikkailukurssi ja saksa.”
”Mulla on myös nyrkkeily ja seikkailukurssi”, muistelin, mitä muuta olin ottanut niiden lisäksi. ”Mutta saksan ja jalkapallon sijaan mulla on musiikkia ja latinaa.”
”No, ton musiikin mä arvasin jo”, Colby naurahti hyväntuulisena. ”Olisin kuskannu sut lähimpään sairaalaan, jos et olis ottanu sitä. Oon kuitenkin huomannu, että musiikki on sulle aika tärkeä harrastus ja no, oikeastaan se taitaa olla sun yks intohimo. Vai olenko väärässä?”
”Sä näköjään tunnet mut paremmin kuin minä itsen tunnen itseni.”
”Hei, me ollaan sentään niin sanotusti asuttu samassa huoneessa noin vuosi joten enköhän mä oo oppinu tuntemaan sut jo siinä ajassa suht hyvin.”
”Pitäiskö mun alkaa olla huolissani tai varuillani? Toi on aika pelottavan kuulosta kuitenkin.”
”Mitä turhia, en mä sua aio syödä. En ole kannibaali. Enkä mä aio myöskään alkaa sua kiristää näillä tiedoilla. Tosin, miten tälläsillä tiedoilla voi edes kiristää jota kuta?”
// Tällainen ensimmäinen tarina Romanilta. Toivottavasti kelpasi. :)) //
Pääsivu 
Latest images 
