En voinut mitään sille, että perjantaina kouluviikon vihdoin jäätyä taakse ja viikonlopun häämöttävän edessä vapauttavana luoviessani kohti vakipöytääni ruokalassa, sisälläni kuohahti pieni kiukku nähtyäni että Daphne ystävineen oli vallannut sen.
”Keri!” Daphne huudahti ilahtuneen näköisenä kun saavuin pöydän viereen ja laskin tarjottimeni viimeisen tyhjän tuolin kohdalle. Mulkaisin tyttöä ja istuuduin alas viskaten reppuni huolimattomasti pöydän alle. Se taisi osua jonkun Daphnen ystävän jalkaan, sillä nyt puolestaan minä sain osakseni paheksuvan katseen.
”Mä olen etsinyt sua”, Daphne ilmoitti kun haukkasin sämpylää.
”Jaa.”
Aistin tytön pirteyden hieman vähenevän.
”Tuletko meidän kanssa huomenna kaupungille?”
En ymmärtänyt, miksi Daphne edes vaivautui kysymään minua kaupungille. Hän aivan varmasti tiesi vastauksen kysymättäkään: en tulisi. En ollut ikinä lähtenyt Daphnen ja hänen stereotypisten teiniystäviensä kanssa minnekään, enkä vastaisuudessakaan aikonut lähteä. Kaikkein parhaiten viihtyisin sulkeutuneena omaan huoneeseeni tai sitten mahdollisesti saattaisin pistäytyä ulkoilmaan, mikäli jaksaisin kaivautua sängystäni ylös.
”Mmph”, minä mutisin vastaukseksi ohittaen Daphnen kysymyksen ja ryhdyin siirtelemään salaattia lautasella puolelta toiselle. Pidin silmäni tiukasti kiinni tomaateissa ja kurkuissa ja tietoisesti vältin ottamasta ystävääni minkäänlaista katsekontaktia siitä huolimatta, että tunsin hänen tuijottavan minua kiinteästi.
”Keri?” hän kysyi hetken kuluttua.
Nostin katseeni lautasesta ja kohtasin Daphnen siniset silmät. ”Niin?” Venytin kysymystä laiskasti, yhä teeskennellen hämmentynyttä.
”Niin että tuletko meidän kanssa huomenna kaupungille?”
Olin jälleen vastaamassa pelkällä mutinalla, mutta tajusin kuitenkin ettei Daphne missään tapauksessa hyväksyisi toista välttelevää vastausta.
”Hmm, joo – siis en. En.”
”Et siis tule?”
”Kuuntelitko edes mitä vastasin?”
Daphnella kesti sekunnin murto-osa liikaa vastata, ja tajusin että vaikka olinkin huonolla tuulella ja ärtynyt tällä hetkellä kaikkeen joka kehtasi hengittää lähelläni, olisi minun kuitenkin parasta yrittää olla mahdollisimman kohtelias.
”Kuulin, mutta –” Daphne yritti puolustella itseään, mutta heilautin kättäni hiljentääkseni hänet.
”En mä aio tulla.”
”Miksi et?”
En kiinnosta. Ei kiinnosta hillua kaupungissa turhaan kun en edes tarvitse mitään, ei kiinnosta tuhlata rahaa turhiin asioihin. Ei kiinnosta kuunnella puheitanne koko hiton päivää, kun voisin samaan aikaan tehdä jotakin kiinnostavaa ja hyödyllistä ja kivaa.
”En jaksa. Sitä paitsi pitää kirjoittaa saksan aine.” Saksan aine oli valhe. En tosin kertonut sitä Daphnelle.
Söin hiljaisena lounaani loppuun tehden parhaani sulkeakseni minua ympäröivien oppilaiden hälinän pois korvistani. Sen puolin Daphne tai kukaan mukaan ei yrittänyt avata keskustelua kanssani, ja olin tyytyväinen siihen. Kukaan ei edes yrittänyt luoda minkäänlaista katsekontaktia. He olivat selvästi oppineet jotakin.
Yllätyin, kuten arvata saattaa, kun noustessani pöydästä Daphne nousi kiireesti ja kokosi hieman hätäisesti tavaransa. Hänen nilkkurinsa kopisivat ruokalan laattalattiaa vasten kun hän kiiruhti perääni ja tarttui vapaalla kädellä käsivarteeni (ihmettelin että miten hän kykeni sellaiseen suoritukseen, olihan hänellä kannettavaan tarjotin ja kaksi käsilaukkua, luoja ties mitä hän teki kahdella käsilaukulla).
”Keri.”
Erotin hänen äänestään miltei anovan sävyn joka melkein peittyi ihmetykseen. En vaivautunut kääntymään, asetin vain tarjottimeni sille varattuun telineeseen ja kävelin nopeasti ulos ruokalasta. Takana kuuluvasta kilinästä ja parista kirosanasta kuulin että Daphne oli ilmeisesti pudottanut haarukan tai jonkin vastaavan, mutten vaivautunut kääntymään auttaakseni häntä.
”Keri, pysähdy.”
Otin vielä pari askelta mutta pysähdyin sitten odottamaan että ystäväni – vai oliko se liian vahva sana kuvaamaan meidän välillämme vallitsevaa suhdetta? – saisi minut kiinni.
”Mikä sulla on?”
”Mikä mulla on?” Toistamani kysymys kuulosti typerältä. Daphne jäi odottamaan vastausta hiljaa, tuijottaen minua silmiin. Väistelin katsekontaktia ja tuijotin seinällä roikkuvaan maisemamaalaukseen joka oli ilmeisesti jonkin oppilaan tekemä. Kivoja lampaita.
”Niin. Ei ainakaan saksan ainetta kirjoitettavan.”
Fuck.
”Hmm.”
”Keri?” En voinut olla ohittamatta Daphnen tiukan vaativaa kysymystä.
”Ei vaan kiinnosta.” Tiesin, että vastaukseni loukkaisi tyttöä, mutta halusin olla rehellinen. Vihasin valehtelua, enkä halunnut rikkoa omia moraalisääntöjäni sen enempää mitä olin hetkeä aiemmin jo tehnyt.
”Ai.”
Seurasi vaivaannuttava hiljaisuus. Daphne siirsi katseensa pois silmistäni ja ryhtyi tuijottamaan vastakkaiseen seinään. Olikohan siellä maisemamaalaus lampaista? Veikkaukseni oli vahva ei.
Viidentoista sekunnin kuluttua Daphne rikkoi hiljaisuuden. ”Mikä sulla oikeasti on?”
”Miten niin?” Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä Daphne ajoi takaa.
”Kun…” Hän ei tuntunut löytävän oikeita sanoja, tai ainakaan hän ei saanut niitä muotoiltua järkeväksi lauseeksi. ”Kun tuntuu että haluat kavereita… ja sitten toisaalta et.”
Ai. En ollut odottanut mitään tällaista, en ollut arvannut että Daphne näkisi lävitseni näin helposti. Melkein liian helposti. Olin kuvitellut että salaisin hyvin sen, mitä oikeasti ajattelin, mutta nähtävästi olin ollut väärässä.
Yllättäen sisälläni leimahti kiukku. En halunnut, että ihminen, jonka kanssa en edes ollut kummemmissa väleissä, tietäisi niin tarkasti, että mitä oikeasti halusin ja mitä en. En halunnut paljastaa itsestäni mitään, minkä olisin voinut pitää täysin turvassa omana tietonani. Minua raivostutti se, että Daphne oli niin tarkkanäköinen, ilmeisesti yksi niistä keittiöpsykologeista jotka iltahuveikseen laativat diagnooseja skitsofreniasta ja kaksisuuntaisista mielialahäiriöistä ja vielä autismi mukaan lukien. Purin huultani pidättääkseni ilkeät sanat sisälläni, vain pelkkinä ajatuksina eikä sanoilla jotka voisivat loukata Daphnea vielä enemmän. Vaikken liiemmin hänestä pitänyt, en kuitenkaan halunnut olla ilkeä. Se ei kuulunut toimintaperiaatteisiini – muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta.
”Viihdyn kyllä ihan hyvin yksin.”
”Niinkö?”
Daphne, älä ole hankala, minun teki mieli sanoa.
”Niin.”
”Okei.” Daphnen näytti jälleen valtaavan vaivaantuneisuus. Hän naputti hermostuneesti vasemman käden sormilla reittään luoden minuun nopeita katseita. Minä heilautin repun olalleni, sanoin pikaisesti jonkinlaisen hei sittenin tapaisen lausahduksen ja lähdin kävelemään käytävää eteenpäin.
Daphne ei seurannut minua.
Oikeastaan en itsekään tiennyt mikä minua vaivasi, huomasin ajattelevani heittäessäni repun petaamattomalle sängylleni peiton ja lukemattomien tyynyjen joukkoon. Daphne oli ollut täysin oikeassa: minä halusin ystäviä ja samaan aikaan en halunnut niitä. Halusin olla yksin mutta kaipasin kuitenkin kipeästi seuraa. Ehkä vika oli siinä, että valikoin liikaa ihmisiä, joiden kanssa halusin viettää aikaa. Minulle ei kelvannut ihan joka tahansa hyvänpäiväntuttu, lähinnä sen takia että olin idioottimaisen huono small talkissa. Vihasin turhista asioista puhumista: totta kai jokainen näki että ulkona oli pilvistä ja kyllä, tosiaan olemme samalla vuosikurssilla. Tällaiset keskustelut eivät johtaneet mihinkään – ja itse olin aivan liian pidättyväinen saadakseni niistä kehiteltyä minkäänlaista ystävyyttä.
Huokaisten valuin hitaasti lattialle seinän viertä pitkin ja suljin silmäni. Tunsin miten hiukseni (kuinkahan räjähtäneeltä asteikolla ohjuksesta ydinpommiin näytin) kutittivat kasvojani inhottavasti, mutta olin liian väsynyt nostaakseni kättäni vetääkseni ne pois tieltä. Halusin vain nukkua vaikka tiesin, etten kuitenkaan saisi unta ja vaikka sattuisinkin nukahtamaan, olisi päiväunien jälkeinen inhottavan utuinen olo paljon pahempi ja epämiellyttävämpi vaihtoehto kuin odottaa puoli tuntia väsymyksen ohi menemistä.
Päätin keittää itselleni teetä: minulla oli huoneessani pieni vedenkeitin ja aina vähintään kolmea eri teelaatua, mikä toisinaan tuntui jopa liian vähältä määrältä kun otti huomioon sen, että joinakin (hyvin huonoina, se huomatettakoon) saatoin juoda jopa kaksi litraa teetä.
Se oli liikaa. Ainakin äidin mielestä.
Valikoin valkoista teetä juurikaan huomioimatta sitä että mitä laatua se sattui olemaan ja kaadoin haukotellen silmät puoliummessa kuumaa vettä mukiini. Mukiin, jossa oli pinttymiä, joita ei mitenkään saanut poistettua. Tai ainakaan minä en ollut tähän mennessä onnistunut siinä.
Äkillinen koputus ovella pelästytti minut niin, että kaadoin ohimennen vettä kädelleni ja tietysti onnistuin tönäisemään myös mukin kumoon. Kaunis pieni vesiputous pöydältä lattialle muotoutui vain sekunnin murto-osassa.
”Joo joo, odota iiiihan hetki”, huusin oven suuntaan loikkiessani kättäni pidellen vesilammikoita väistellen kylpyhuoneeseen. Työnsin nopeasti käteni kylmän veden alle ehkäistäkseni mahdolliset palovammat, mutta jouduin keskeyttämään onnettoman ensiapuyrityksen, kun ovelta kantautui jälleen vaativa koputus.
”Odota nyt.” Mutisin niin hiljaa, että olin varma, ettei oven toisella puolella olija mitenkään voinut sitä kuulla. Kuivasin nopeasti käteni ja sen jälkeen kiirehdin ovelle, varmana siitä, että Conor –
Ahaa.
”Eeee… moi?”
Siis kyllä siellä oli Conor. Mutta siellä oli myös Conorin kaveri, se silmälasipäinen joka ilmeisesti halusi tutustua minuun paremmin. Hävetti myöntää, että olin unohtanut hänen nimensä vaikka olinkin tehnyt parhaani muistaakseni sen. Ilmeisesti jotkin asiat vain olivat merkityksettömämpiä kuin toiset.
”Hei vaan, saadaanko me tulla sisään?”
Miksi? Minun teki mieli kieltäytyä. Totta kai halusin viettää aikaa Conorin kanssa, mutta vain ja ainoastaan hänen kanssaan, ilman mitään ylimääräisiä lisäkkeitä.
”Nyt on ehkä vähän huono hetki”, ilmoitin heille virnistäen hieman vaivaantuneesti ja työntäen ovea aavistuksen verran kiinni.
Huomasin Conorin silmissä välähtävän pettymyksen, mutta enemmän minut yllätti edelleenkin sen nimettömän silmälasipojan hymyn äkillinen jähmettyminen.
”No tullaanko me myöhemmin?” Conor kysyi vilkaisten silmälasipoikaa siirtäen sen jälkeen katseensa taas minuun.
Epäröin hetken aikaa ennen kuin vastasin. ”Voittehan te nytkin tulla jos vain kestätte pientä kosteutta.” Naurahdin hermostuneesta saaden silmälasipojan kasvoille nykivän hymyn. Conorin kulmakarvojen väliin ilmestyi pieni ryppy ja toinen suupieli vetäytyi pieneen hymyyn.
”Mitä on tapahtunut?” hän kysyi. Äänessä oli huvittunut sävy.
”Kaadoin lattialle ainakin litran tulikuumaa vettä mutta ei se haittaa, tulkaa vaan jos haluatte.” Astuin sivuun ovensuusta väistyen peremmälle huoneeseeni että pojat pääsivät sisään.
Heidän etsiessä paikkaa johon asettua istumaan (se oli hieman haastavaa sillä en ollut erityisen siisti ihminen) hain kylpyhuoneesta pyyhkeen jolla rupesin siistimään jälkiäni. Huoneessa leijui hetken aikaa painostava ja vaivaantunut hiljaisuus meidän jokaisen miettiessä että miten aloittaa keskustelu. Olisin halunnut puhua Conorille, mutta en kyennyt luonnolliseen keskusteluun silmälasipojan ollessa lähettyvillä. Totta kai hän oli tehnyt minuun ihan positiivisen ensivaikutelman ja vaikutti mukavalta, mutta joku asia hänessä sai minut hermostuneeksi.
Ehkä kaikkein inhottavinta oli, etten muistanut hänen nimeään.
”Mikä sun nimi olikaan?” kysyin silmälasipojalta hieman hermostuneena. Nolostumiseni varmasti paistoi selvästi sinne asti, mutta poika väläytti minulle hyväntahtoisen hymyn.
”Jerry.”
Naurahdin hieman, viskaten märän pyyhkeen kylpyhuoneeseen. ”Jerry. Okei, yritän muistaa sen tällä kertaa.”
Nyt Jerrykin päästi pienen, huvittuneen naurahduksen korjaten samalla silmälasiensa asentoa.
”Onko sulla huomenna mitään ohjelmaa?” Conor kysyi liittyen mukaan keskusteluun.
”Minullako?”
”Niin, vai mitä johtopäätöksiä tekisit siitä että katson suoraan sinuun?”
Hymähdin puoliksi nauraen. ”Ei mulla ole mitään.”
”Mennäänkö huomenna kaupungille?”
Olin jo vastaamassa myöntävästi kun muistin että olin juuri kieltäytynyt Daphnen samasta tarjouksesta. Tunsin inhottavan piston omassatunnossani, mutta pakotin sen väistymään muistuttaen itselleni, että olin tehnyt Daphnelle muutenkin selväksi ettei minua kiinnostanut tällä hetkellä hänen ystäviensä seura. Tämä olisi ihan oikein, tolkutin itselleni.
”Joo, kyllä mä ainakin voin tulla.”
”Hyvä juttu. Entä tuletko sä Jerry?”
Eikä. En ollut tajunnut että Conor pyytäisi myös Jerryn mukaan. Totta kai hän pyytäisi Jerryn mukaan, näyttiväthän he ilmeisen hyviltä kavereilta ja olisi ollut erittäin karua jättää hänet ulkopuolelle tästä jutusta kun Conor oli vielä hänen kuultensa kysynyt minua.
”Joo, tietenkin tulen”, Jerry myöntyi innokkaasti. Katsoin sivusilmällä kuinka hän nappasi sängyltäni pehmolelun, valehtelematta ainakin kymmenen vuotta vanhan nuhjaantuneen kanin. Kohtele sitä nätisti, minä ajattelin, se on vanha ja kankea ja sen kaninelämä on vähitellen tulossa päätökseensä. Se ansaitsee rauhallisen –
Jaa, se siitä; Jerry oli ruvennut heittelemään kania huolettomasti ilmaan ja minä pyöräytin silmiäni.
”Mihin aikaan me lähdetään?” kysyin kääntyen Conorin puoleen.
”Bussejahan menee miltei jatkuvasti, joten ihan silloin kun sulle sopii.”
”Tässä vaiheessa pitää ehkä kääntyä teidän ehtojen puoleen, mulle sopii nimittäin mikä aika tahansa. Voin lähteä vaikka kuudelta.”
”Kuudelta?” Jerry liittyi mukaan keskusteluun unohtaen heittelemänsä kanin. Kuului inhottava kopsahdus kun se putosi lattialle Jerryn viereen, korvat vääntyneenä. Raukka.
”Mä pärjään tosi vähällä unella joten olen oikeastaan aina valmiina kaikkeen”, selitin hänelle ohimennen. Poika nyökkäsi ymmärtäväisesti nostaen pehmolelun jälleen syliinsä.
”Sopisiko yhdentoista aikaan?” Conor kysyi Jerryltä, joka nyökkäsi vastaukseksi.
”Mikä ettei.”
”Okei, nähdään siis yhdeltätoista jossakin missälie.”
”Aulassa, onko se okei?”
”Sopii, eihän täällä oikein muita fiksuja paikkoja olekaan.”
*
En oikein kiinnittänyt huomiota loppupäivän, joka valui ohitseni kuin jonkinlaisen verhon läpi katsottuna. Puhuimme Colinin ja Jerryn kanssa arkipäiväisistä asioista, vaikkakaan en suoriutunut tästä small talkista kovinkaan kunniakkaasti; enimmäkseen vain kuuntelin ja nyökkäilin kun he puhuivat koulusta ja tässä rakennuksessa olevista ihmisistä. Minulla ei ollut juuri mitään puolueetonta lisättävää heidän juttuihinsa, enkä halunnut tuoda itseäni esille sen enempää kuin oli tarpeen.
Sain syödä päivällisen yksin. Vaikka Daphne huomasi että olin ruokalassa vakipöydässäni, hän ei tehnyt elettäkään liittyäkseen seuraani. Ilmeisesti hän oli erittäin loukkaantunut aiemmin päivällä tapahtuneesta ”epäkohteliaasta käyttäytymisestä” ja halusi nyt kantaa kaunaa niin pitkään, että tajusin pyytää häneltä anteeksi.
Katkeroitukoot niin pitkään kuin vain hän itse halusi, minulle oli aivan sama että söinkö yksin vai hänen kanssaan. Mieluummin tosin valitsin ensimmäisen vaihtoehdon, mutta joka tapauksessa en välittänyt siitä, että vihasiko minua joku vai ei.
Conor ja Jerry eivät olleet ilmestyneet ruokalaan laisinkaan, tai sitten olin vain onnistunut olemaan noteeraamatta heidän saapumistaan. Siinä tapauksessa he tosin olivat onnistuneet myös olla huomioimatta minua, mutta en oikeastaan edes ajatellut sitä.
Tai ajattelin, mutta vain vähän. Enimmäkseen ajattelin Conoria ja sitä, että vaikka olimme tunteneet jo vuoden ja olimme ihan hyviä ystäviä, näin uskalsin varovasti liioittelematta suhdettamme kuvailla, en silti tuntenut häntä sanan varsinaisessa merkityksessä. Ei hänkään tuntenut minua, joten olimme ilmeisesti tasoissa. Halusin kyllä tutustua häneen paremmin, niin, että voisimme viettää aikaa muutenkin kuin ruokalassa keskustellen satunnaisesti jostakin tyhjänpäiväisestä tai että ystävyyteemme sisältyisi muutakin kuin vain pelkkiä suunnittelemattomia kohtaamisia. Itse asiassa, olimmeko edes koskaan olleet yhdessä missään muualla kuin Quine’s Hillin ulkopuolella? Mieleeni ei ainakaan muistunut sellaista tapahtumaa.
Jerry puolestaan… hän vaikutti kiinnostavalta. Kiinnostavalta ja kiinnostuneelta, mikäli pystyin mitään hänen eleistään, sanoistaan ja äänenpainoistaan päättelemään. Tuntui hieman ahdistavalta tuntea hänen miltei pelottavan intensiivinen katse selässäni – sillä hänen katseensa tunsi. Tiesin aina, kun hän katsoi minuun; selkääni pitkin juoksivat kylmät väreet jotka viestittivät jostain mitä en osannut nimetä. Tunsin sen, mutten tiennyt sanaa, jolla olisin voinut kuvata Jerryn katseen aiheuttamaa tunnetta. En edes osannut sanoa että oliko se tunne epämiellyttävä vai miellyttävä, joka tapauksessa se sai minut hämmentyneeksi. Siitä oli pitkään kun joku oli viimeksi saanut minut hämmentyneeksi, ja ehkä se oli syy, miksi aloin vähitellen tuntea Jerryä kohtaan yhä kasvavaa kiinnostusta.
//Jees Keri on siis onnistuneesti palautettu takaisin elävien hahmojen kirjoihin - tää on oikeestaan tällanen "alkusysäys" ja "pohjustava tarina" että pääsen taas kirjoittamisen makuun ja ennen kaikkea vauhtiin. Tässä on todennäköisesti tosi paljon virheitä ja epäjohdonmukaisuuksia et cetera koska en jaksa betailla but no can do, yritän panostaa seuraavaan - jos vaan jaksa ja viitsin. Anyway, try to stay alive.
Pääsivu 
Latest images 
