Kuusista lähtevä mieto, pihkainen tuoksu ympäröi minut täysin kun juoksin hiljakseen, rauhallisesti hengittäen pientä metsäpolkua eteenpäin, varoen kompastumasta sammalpeitteisiin kiviin. Olin herännyt aikaisin siihen kun ilmeisesti omia aikojaan auennut ikkuna oli paukahdellut pieliään vasten ja saranat olivat narahdelleet niin äänekkäästi, etten kyennyt jatkamaan enää uniani. Siinä, että olin nukkunut vain kolme tuntia, ei ollut mitään epätavallista, yleensähän yöuneni jäivät yhtä lyhyiksi kuin tänä yönä. Melkein tuntui, että mitä enemmän ja syvemmin nukuin, sitä väsyneempi olin. Ja kun olin väsynyt, en ollut kovin miellyttävää seuraa – eli toisin sanoen karmaiseva valittaja, kun en virkeänäkään ollut auringonsäde josta kaikki välittömästi, heti ensi näkemältä pitivät.
Minulla olisi monta tuntia aikaa juosta ennen koulupäivän virallista alkamista. Käytännöllisesti katsoen rikoin parhaillaan räikeästi sääntöjä, sillä oppilaiden oli pysyteltävä huoneissaan puoli seitsemään asti. Kello oli hädin tuskin viisi. En tosin ollut voinut sille mitään, että olin löytänyt kivan, sopivan hiljaisen reitin pois rakennuksesta. Ovi avautui suoraan lenkkipolulle, enkä tietenkään ollut jäänyt sisälle kyhjöttämään ja riutumaan tylsyydessä odottaen sitä, että kello hitaasti matelisi kohti puolta seitsemää.
Polun levetessä aavistuksen lisäsin vauhtiani, vedin syvään henkeä jokaisella askelella ja tunsin, kuinka keuhkoni täyttyivät raikkaasta, koivujen ja kuusien maustamasta aamuilmasta. Näin hämähäkinseittejä kimaltelemassa puiden välissä auringon säteiden värjääminä kultaisina punoksina, muodostaen satoja kauniita taideteoksia. Linnut olivat heränneet ilmeisesti kaikki samaan aikaan ja virittäneet kuoron, josta lähtevä sirkutus lähestulkoon lukitsi korvani.
Kääntyessäni vielä isommalle, purulla päällystetylle ilmeisesti juuri lenkkeilylle tarkoitetulle polulle ja juostuani sitä arviolta kilometrin, huomasin haarautuvalla sivupolulla liikettä. Olisin toki voinut jatkaa juoksemista, mutta tästä toisesta aamuvarhaisen kulkijasta kiinnostuneena hidastin vauhtini hölkkään ja lopulta pysähdyin.
Minun olisi tietenkin pitänyt arvata, että vain Conor olisi aamulla liikkeellä tähän aikaan (minua ei laskettu). Toisaalta en tuntenut häntä lainkaan niin hyvin, että olisin osannut arvata hänen pitävän myös – tai no, mistä sitä tiesi – aamulenkeistä.
”Moi”, tervehdin varovasti pojan osuessa kohdalleni. Conor hätkähti, ja huomasin hänen kasvoilleen levinneen tyrmistyksen ja hämmästyksen sekaisen ilmeen, kun hän tajusi, ettei ollutkaan metsässä yksin. Kesti hetken aikaa ennen kuin hän sai vastattua.
”Moi.”
Emme kumpikaan tienneet, mitä tehdä. Olimme jääneet paikoillemme, kumpikin taisi haluta jatkaa matkaa muttei kuitenkaan viitsinyt ottaa askeltakaan eteenpäin ettei vain olisi loukannut toista.
”Mitä teet täällä?”
Olin varma, että Conor piti kysymystäni yhtä naurettavan tyhmänä kuin minäkin.
”Kävelen.”
”Ai. Okei.” Yskäisin hieman, vaihdellen painoa jalalta toiselle. ”En ole tottunut näkemään muita täällä tähän aikaan.”
”Et ole ainut joka on huomannut sen oven alakäytävällä. Idioottimaista jättää lukitsematta.”
Naurahdin. ”Mutta juuri ihanteellista meille. Ei valittamista.”
Conor pudisti hiljaa päätään hymyillen samalla. Näin pieniä naururyppyjä sinisten silmien nurkissa. ”Ei todellakaan.”
”Harrastatko juoksemista?” hän kysyi nopeasti perään, ilmiselvästi laittaneena merkille juoksuvarusteeni ja kuumuudesta vielä punoittavat kasvoni.
”Joo, ainakin jonkinlaisessa mittakaavassa. Ei tää ole mitään muuta kuin omaksi iloksi…” vastasin vältellen. En todellakaan pitänyt juoksuharrastustani minään isona juttuna.
”Ahaa. En tiennyt.”
”No enpä sitä jokaiselle elävälle tai kuolleelle vastaantulevalle sielulle kailotakaan”, totesin ivan piikikäs sävy äänessäni.”
”Joo joo”, Conor sanoi vastaukseksi ja rupesi näyttämään halukkaalta jatkamaan matkaansa.
Viha itseäni kohtaan hyökyi ylitseni aivan kuin kolmikymmenmetrinen tsunami. Miksi en voinut olla normaali ihminen? Miten minulle oli niin ylivoimaisen vaikeaa keskustella sivistyneesti, rauhallisesti, ketään loukkaamatta? Miksi oli niin hankalaa pitää kieleni kurissa? Minähän sitä ohjasin, ei kukaan muu, ellei pääni sisälle ollut pesiytynyt pikkuihmisten armeija, jotka pitivät minua sätkynukkenaan.
Ohitin ajatuksen säälittävänä ja naurettavuuden huipentumana, merkkasin sen roskapostiksi ja lähetin jonnekin, missä se ei enää häirinnyt minua.
Olin mestari taikomaan esiin vaivaantuneisuuden tunnelman ja epämiellyttävän jännitteen välillämme. Halusin vain olla Conorin ystävä, edes hyvissä väleissään hänen kanssaan. En halunnut esittäytyä hirviö-Kerinä, joka sanoi ilkeästi jokaiselle ihan vain ilkeilyn ilosta. En ollut sellainen – okei, en ainakaan kovin usein. Ainakin parhaani mukaan yritin välttää sellaisena esittäytymistä.
”Oletko ollut lenkillä pitkään?”
Lähetin pikaisen, hiljaisen kiitosrukouksen siitä että Conor katkaisi kysymyksellään hiljaisuuden.
”Ehkä tunnin.”
”Ai lähdit jo neljän aikaan?”
”Mm. Olen aika huono nukkumaan.”
Ilokseni huomasin, että Conor naurahti. ”Huono nukkumaan?” hän toisti, kuulostaen tismalleen niin epäuskoiselta kuin minäkin olisin vastaavassa tilanteessa kuulostanut.
”En vain saa unta. Pari kolme tuntia unta, ja se riittää hyvin koko päiväksi. En tiedä, mistä se johtuu.”
”Kuulostaa siistiltä.”
Naurahdin hieman katkerasti. ”Ei se kyllä pidemmän päälle sitä ole.”
Conor näytti yllättyneeltä. ”Ei vai?”
”On aika tylsää yrittää keksiä jotain tekemistä sillä aikaa kun muut nukkuvat ja kuolee itse tylsyyteen.”
”Ai, harmi.”
Lähdimme molemmat kävelemään hiljakseen kohti koulua. Emme kumpikaan puhuneet aluksi mitään (se näytti muodostuvan jo jonkinlaiseksi riitiksi), mutta lopulta Conor, vilkaistuaan ensin minua, huomautti että poninhännästäni karanneessa hiussuortuvassa roikkui pinni.
”Ja se muuten putoaa kohta.”
”Aha.” Tartuin sormillani pinniin ja revin sen irti. ”Niinpä tosiaan melkein putosi.”
”Kannatko aina pinnejä noin?”
”Totta kai. Ihan kätevä tapa.”
”Paitsi silloin kun joku putoaa.”
Tuhahdin. ”Äh. Ei ne putoa. Oon kouluttanut ne.”
Tuntui hassulta ajatella sitä, miten luontevasti osasin lopulta, alkukankeuksien jälkeen, käyttäytyä Conorin seurassa. En tarkoittanut tällä sitä, että Conor olisi ollut jonkinlainen ensirakkauteni jota palvoin epäjumalana ja jonka seurassa tunsin aina oloni jäätyneeksi. Meidän suhteemme oli silkkaa ystävyyttä – tai oikeastaan kaveruutta, emmehän olleet vielä kovin hyvin toisiimme tutustunut. Olin iloinen löytäessäni edes jonkun, jonka kanssa viettää aikaa, sillä Daphnen ja hänen ystäväporukkansa ympäröimänä tunsin oloni aina, oli tilanne mikä tahansa, vaivaantuneeksi.
”Eikö niin että sulla on longoard?”
”Lonkkari”, vastasin lähes automaattisesti. ”Älä viitsi rasittaa kieltäsi lausumalla niin pitkää sanaa. Sitä paitsi saatat menettää kohta uskottavuutesi.”
”Okei”, Conor vastasi yllättävän vakavana.
”Ja niin. Note to self: älä ikinä kutsu sitä lonkuksi. Älä. Ikinä. Tee. Niin. Älä vaikka sua kidutettaisiin, älä vaikka sulle tarjottaisiin miljoonaa.”
”Miksi?”
”Älä keskeytä, vielä pari. Mutta jos saat kirjeen Tylypahkaan tai Rupert Graves ilmestyy ovellesi ja kysyy mua. Sitten saat kutsua.”
”Aivan. Mutta miksi?” Olin aistivinani Conorin äänessä pienen mustasukkaisuuden häivähdyksen, mutta koska en millään keksinyt, mistä se voisi johtua, unohdin koko asian ja jatkoin puhumista.
”Koska se on naurettavaa. Täydellisen naurettavan tikahduttavan alentava lempinimi noin nerokkaalle jutulle.”
Conor yritti näyttää siltä, että oli tajunnut mitä tarkoitin. En ollut vakuuttunut. Siitä suorituksesta olisi voinut saada parhaimman pääosan palkinnon epä-Oscar-gaalassa.
”Joka tapauksessa”, jatkoin puhumista (miksi lopettaa kun olin nyt päässyt alkuun?), ”mikä tunti sulla on ensimmäisenä?”
”Oletko sä pyytämässä mua jälleen ’pikku retkelle’?”
”Hah, en. Luontaista uteliaisuutta.”
”Matikkaa.”
”Ai, mulla on latinaa.”
”Harmi.” Conor kuulosti aidosti, teeskentelemättömästi pettyneeltä. Jostain syystä se ilahdutti minua ja askeleni tuntui kevenevän.
Loppumatka sujui paljon nopeammin kuin olisin ikinä voinut kuvitella. Olin varma, että olin juossut pidemmälle, mutta en tiedä johtuiko se seurata, hyvästä ilmasta, mielialastani vai mistä, aika ja matka suorastaan riensivät. En voinut kieltää että olisin mieluusti kävellyt pojan kanssa pidempäänkin: meillä oli niin paljon puhuttavaa, keksimme jatkuvasti uusia puheenaiheita ja usein puhuimme molemmat samaan aikaan. Jos joku olisi tullut meitä vastaan, hän ei olisi tunnistanut meitä – sen lisäksi että jos se joku olisi ollut opettaja, olisimme saaneet vähintään kaksi tuntia jälki-istuntoa.
Eteisaulaan astuessamme valmistauduin siihen, että me lähtisimme kumpikin eri suuntaan, omiin huoneisiimme. Conorilla ei kuitenkaan näyttänyt se käyneen kertaakaan mielessä, vaan hän lähti määrätietoisesti kävelemän kohti ruokalaa.
”Hei, mihin me ollaan menossa?”
”Syömään.” Poika sanoi sen sillä äänensävyllä kuin olisi pitänyt minua täydellisenä vajakkina.
”Ai nyt? Eihän kello ole vielä puolta seitsämää.”
Vastauksena Conor kohotti sormensa ja osoitti sillä aulan kelloa. Viisarit osoittivat aivan selvästi, että kello oli varttia vaille seitsemän.
”Noin paljon.”
”Niin.”
”No, mennään sitten.” Kiirehdin äkkiä Conorin perään, yhä juoksuvarusteet päälläni. Totta puhuen en muistanut koko asiaa.
*
”Rakastan croissanteja”, ilmoitin pojalle istuessamme vakipöydässäni, juuri aloittamassa toista croissantia. Minusta tuntui, etteivät muut oppilaat uskaltaneet enää edes yrittää istua tähän pöytään: olinhan aina vallannut sen, enkä näyttänyt kovin iloiselta jos joku oli eksynyt istumaan minun paikalleni.
Sitä paitsi, se pöytä oli kivasti hieman syrjäisemmässä nurkassa, ja sen viereisestä ikkunasta avautui näkymä pihamaalle. Lehtitelinekin oli vieressä, joten aamuteetä juodessani saatoin helposti ja kätevästi lukea samalla päivän lehdet. Tuntui kuitenkin, että opettajanpöydässä lehtien lukuuni suhtauduttiin lähinnä ärsyyntyneesti, ryöstinhän lehdet aina itselleni.
”On ne ihan hyviä”, Conor reagoi hetken kuluttua. Vastasin mulkaisemalla ja tuhahtamalla.
”Ne on täydellisiä.”
”Vaikka sitten niin.”
”Ihanaa että olet noin helposti käsiteltävä.
Poika tyrskähti ja meinasi tukehtua maitokahviinsa, jonka oli kuorruttanut kermavaahdolla. Hänen nenänpäähänsä jäi osa siitä. Oli minun vuoroni tikahtua.
Oli harmi, että Conorin kaverit päättivät liittyä seuraamme juuri, kun meillä oli hauskaa. En tuntenut heistä nimeltä muita kuin Billin, pitkähkön mustahiuksisen pojan, jolla tuntui aina olevan sama pipo vedettynä syvälle päähänsä. En voinut kuitenkaan olla ihailematta hänen erinomaista vaatemakuaan. Tykkäsin ruutupaidoista.
Minkäänlaista lupaa pyytämättä (hei, totta kai siihen tarvittiin lupa, tämä oli minun pöytäni) he kaikki neljä istuutuivat pöydän ääreen. En voinut olla tuntematta oloani ahdistuneeksi, kun Bill istui toiselle puolelleni ja vaaleahiuksinen, lyhyempi poika toiselle. Vedin aavistuksen tuoliani taaksepäin ja huomasin Conorin tekevän samoin. Meihin luotiin pojista merkitseviä katseita, ja joku taisi nipistää Conoria pöydän alla. Hän ainakin näytti siltä, että jotain astetta epämiellyttävää oli tapahtunut.
Kasvoilleni nousi hiljalleen puna, joka ei johtunut nolostuksesta vaan silkasta puhtaasta kiukusta.
”Sinä olet siis se lonkkarityttö?” En tiennyt, kuka kysyjä oli: hänellä oli tummanruskeat hiukset ja ilmeisesti syvänruskeat silmät, päällään hänellä oli mustat housut, Vanssit ja tummanruskea neule. Päässään hänellä oli suurehkot, mustasankaiset silmälasit.
Nyökkäsin vain vastaukseksi. En halunnut sanoa mitään.
”Okei.” Hetkeksi pöydän ylle lankesi hiljaisuus. Pian Bill ja hänen vieressään istuva poika ruvesivat kinastelemaan Billin puoliksi syödystä sämpylästä ja aiheuttivat yhden omenamehulasin kaatumisen. Minä, Conor ja se silmälasipoika huokaisimme kaikki samaan aikaan.
Sillä aikaa kun Bill ja se mehulasin kaatanut poika lähtivät hakemaan keittiöstä rättiä, tunnelma tuntui vapautuvan hieman. Silmälasipoika avasi taas suunsa.
”Oliko sun nimi Kaelee?”
”Joo, se on virallinen. Mutta sano vaan Keriksi.”
”Mä olen Jerry.”
Hymähdin tietämättä mitä muuta sanoa, yritin vain painaa nimen mieleeni. Minulla oli aina ollut huono nimimuisti, mutta jotenkin ajattelin, että tämä nimi saattaisi olla ihan hyvä muistaa. En voinut olla huomaamatta, että Jerry loi minuun jatkuvasti melkein liian pitkään kestäviä silmäyksiä. Oletin sen johtuvan juoksuvarustuksestani.
Äkkiä tunsin koputuksen olkapäässäni ja kun käännyin katsomaan taaksepäin, näin Daphnen seisovan takanani oman porukkansa kanssa. Tunsin olevan nyt vielä enemmän kahden tulen välissä, eikä se ollut kovin miellyttävää. En ollut koskaan pitänyt liian monesta silmäparista liimautuneena minuun.
”Huomenta Keri”, tyttö tervehti väläyttäen hymyn. Siniset silmät kaventuivat vielä, toiseen poskeen ilmestyi hymykuoppa. ”Miten sä olet jo täällä?”
Tuhahdin. ”Heräsin aikaisin.”
”Aikaisin” näytti olevan outo käsite Daphnelle.
”Tuletko meidän kanssa?” Hän osoitti takanaan seisovia kolmea kaveriaan. Luotuani heihin kerimäisen yleiskatsauksen olin varma siitä, mitä vastaisin.
”En. Mulla on jo seuraa.”
Se melkein huomaamaton silmänisku olisi koitunut Daphnen kohtaloksi, jos hän olisi seissyt vielä hetkenkin tuolini takana. Kaikkein eniten minua ärsytti se, että kaverillani näytti olevan jonkinlainen pakkomielle yrittää etsiä minulle kumppania jokaisesta vastaantulevasta poikajoukosta, kun minua ei edes kiinnostanut. Minua ei vain yksinkertaisesti kiinnostanut. Halusin vain kavereita, pari hyvää ja luotettavaa ystävää, en mitään muuta.
Vähitellen tunnuin muuttuvani pöydässä näkymättömäksi. Conor ei tuntunut enää huomaavan minua, ja oli ahdistavaa istua Billin ja sen blondin välissä, kun he kurottelivat jatkuvasti sörkkimään toisiaan pöydän yli. Vetäydyin yhä kauemmaksi ja kauemmaksi, kunnes lopulta livahdin aamiaispöydästä ärsyyntyneenä ja turhaantuneena. Ainut edes joissain määrin positiivisen ensivaikutelman tehnyt oli Jerry, muut olivat olleet täysiä idiootteja.
Kapusin raivokkaana portaat ylös, rymistelin samaa vauhtia pikasuihkuun ja jo kymmenen minuutin kuluttua olin valmis lähtemään tunnille. Minulla olisi seuraavaksi latinaa, ja istuisin Ilincan vieressä. Opettaja Blackburn oli saanut nerokkaan idean asettaa oppilaat istumaan huonejärjestyksen mukaan, ilmeisesti laiskana laatimaan itse luovempaa istumajärjestystä, ja olin päätynyt Ilincan viereen.
Ei minulla sinänsä ollut mitään Ilincaa vastaan. Ainakin hän oli hyvä kielissä.
*
Luokan ovi oli jo auki kun hieman ennen kahdeksaa vihdoin raahauduin latinan luokkaan. Yhtäkään oppilasta ei tosi vielä näkynyt, ja olin siitä hyvilläni. Ehtisin vielä hyvin tarkistaa tekemäni tehtävät, ennen kuin muut oppilaat valuisivat hyökyaallon lailla luokkaan ja melu muuttuisi niin kovasti, etten yksinkertaisesti pystyisi keskittymään.
Vähän ajan kuluttua huomasin, kuinka luokka alkoi täyttyä oppilaista. En kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota kuin vasta sitten, kun Ilinca ilmestyi viereeni ja laski laukkunsa pulpetille. Huomasin vetoketjun raosta pilkottavan Humisevan harjun, jossa oli kirjanmerkki noin puolessa välissä. Niin paljon kuin kirjoista pidinkin, en ollut ikinä saanut luettua kyseistä kirjaa, ja – jätetään se salaisuudeksi – ihailin Ilincaa siitä että hän oli jaksanut kahlata jo opuksen puoleen väliin.
”Hei”, tyttö tervehti istuessaan alas ja kaivaessaan kynää ja vihkoa esiin. Mutisin vastatervehdyksen nostamatta katsetta vihostani. Piirsin siihen juuri tyylikästä (tai tyylikästä ja tyylikästä) kuviota keskittyneesti, enkä jaksanut nyt käyttäytyä yleisten käyttäytymismallien mukaan.
Jouduin kuitenkin keskeyttämään taideteokseni Blackburnin kiiruhtaessa sisään luokkaan.
”No niin, aloitetaan, kaikki omille paikoilleen, suut kiinni, kirjat ja vihot esiin, Kaelee jalat pois tuolilta, kotitehtävien tarkistus.” Opettajan käskyryöppy tuntui hiljentävän kaikki.
”Tehtävä kuusi, kuka kertoo oikeat vastaukset? Carolyn?”
Tyttö luetteli sujuvasti oikeat vastaukset.
”Entä tehtävä kahdeksan? Kertooko Ilinca?” Kuuntelin tarkkaan vierustoverini lukiessa pari lausetta, virheettömästi ääntäen ja täysin oikein, kuten aina. Tehtyään sen hän kääntyi puoleeni ja näytti haluavan sanoa jotakin. Tajusin, etten ollut koskaan katsonut häntä kunnolla silmiin tai tutkinut hänen kasvonpiirteiltään, ja vasta nyt tajusin, kuinka paljon hän eri perus briteistä. Hänen olemuksensa oli täysin erilainen.
”Keri”, hän kuiskasi hiljaa, niin että hädin tuskin kuulin. ”Minä aion lähteä viikon sisällä Quine’s Hillistä.”
”Mitä?” kysyin vähän liian kovaan ääneen. Opettaja loi meihin syvästi paheksuvia katseita pöytänsä takaa, ja yritin olla hiljempaa. ”Miksi? Mitä on tapahtunut?”
”Sain kielistipendin.”
”Oikeasti?”
Tuntui melkein siltä, kuin olisimme olleet kavereita. Tunne oli hassu, olimmehan jollakin tavalla epäsuorasti vihanneet toisiamme ensitapaamisesta lähtien. Oikeastaan kaikki oli sen pahuksen fretin vika.
”Joo. Aika iso, saksalaiseen kouluun. Sain tietää vasta nyt, minulle tulee kiire.”
”Milloin se lukukausi alkaa?”
”Seuraavan viikon maanantaina, siellä alkavat koulut myöhemmin.”
En voinut olla tuulettamatta ääneti. Enää hetki aikaa jäljellä Ilincan kanssa, sen jälkeen Boris häipyisi silmistäni ikiajoiksi ja saisin huoneen kokonaan itselleni.
Koko loppupäivän kasvoillani värjyi varsin epätavallinen hymynkare.
//Ok samaa shittiä kuin edellinen, älä välitä. Tuntuu että oon aineissa tai jossain, mun päätä särkee armottomasti nää tarinat ja oon kuolemanväsynyt. Yritän keksiä jotain mielenkiintoista. Ehkä kohta rupeaa tapahtumaan.
Pääsivu 
Latest images 
