Jo aamulla heti silmät aukaistessani tiesin, etten haluaisi enkä lopulta tulisi viettämään tätä päivää kuumissa, tunkkaisissa luokkahuoneissa jossa oleva ihmismäärä lamaannuttaisi minulta täysin rationaalisen ajattelun. Verhojen välistä tihkui huoneeseen valoa, joka näytti siltä että ulkona paistoi aurinko. Tämä jäi vain arveluksi, sillä en jaksanut nousta sängystä tarkistamaan asiaa, vaan tyydyin kääntämään kylkeäni ja hautautumaan syvemmälle peittojeni uumeniin.
Silmieni osuessa vastapäätä huonetta olevaan Ilincan sänkyyn havaitsin sen olevan tyhjä. Hän oli ilmeisesti noussut ja lähtenyt jo aamiaiselle tai sitten kadonnut kylpyhuoneeseen. Minulla ei ollut aavistustakaan kellonajasta, kello saattoi näyttää yhtä hyvin joko puolta kuutta tai sitten kymmentä, enkä tietenkään viitsinyt kurottaa kättäni jotta olisin saanut poimittua lattialta enemmän tai vähemmän antiikkisen kännykkäni selvittääkseni, kuinka pitkään olin nukkunut.
Tämä päivä olisi ihanteellinen siihen, että viettäisin vähän laatuaikaa itseni kanssa, ellen saisi Conoria houkuteltua mukaani pienelle kävelylle vailla huolta koulutehtävistä. Daphnea en missään tapauksessa kysyisi mukaani, saisin osakseni vain hyvin paheksuvia katseita ja tuhahduksia, jos en Daphnelta, niin sitten hänen ystäviltään joista jokainen tuntui arvostavan henkeen ja vereen edes parin tunnin pientä hengähdystaukoa.
Minun ei tarvitsisi tehdä muuta kuin näyttää vain mahdollisimman surkealta, perustella uskottavasti se että päätäni särki armottomasti ja kurkku oli niin kipeä että hädin tuskin pystyin nielemään, ja saisin armahduksen terveydenhoitajalta. Jos hyvä tuuri kävisi, minun ei pitäisi edes tehdä seuraavan päivän läksyjä: riittäisi vain se, että vetoaisin eiliseen huonoon olooni ja kyvyttömyyteni tehdä yhtään mitään. Tämä päivä olisi kokonaan vapaa.
Yrittäen saada sängyssä unta vielä noin viidentoista minuutin ajan lopulta luovutin ja kaivauduin hitaasti ja väsyneenä pois peittojen alta pudottaen yhden niistä lattialle. Nyt kun olisin vihdoinkin ollut valmis katsomaan kelloa, en tietenkään löytänyt kännykkääni mistään: se saattaisi ihan hyvin olla eilen käyttämäni paidan taskussa kuin myös lojua missä tahansa koulurakennuksessa unohdettuani vain noukkia sen joltain pöydältä mukaani. Hetken etsimisen jälkeen kuitenkin huomasin sen lojuvan kirjoituspöydälläni, lähes kokonaan koulukirjakasan alla niin, että näin siitä vain osan valkoisista kuorista. Nappasin sen käteeni (kirjapino totta kai kaatui ja osa kirjoista romahti lattialle) ja huomasin, että kello oli vasta vartin yli kuusi. Olisin ihan hyvin voinut nukkua vielä vähän pidempään, ja minua ärsytti yliluonnollisen aikaisin herääminen, kun kerrankin olisin saanut - ainakin melkein - luvan kanssa maata sängyssä.
Päätin kuitenkin hipsiä kylpyhuoneeseen hampaiden pesulle, sillä tiesin, etten kuitenkaan saisi enää unta. Katsoessani peiliin takaisin tuijotti aivan liian pirteän ja terveen näköinen Keri, jotta olisin voinut mennä läpi ilkeään flunssaan sairastuneesta oppilaasta. Ongelman ratkaisi kuitenkin silmänalusten (aika heikonlaisella menestyksellä tapahtunut) muuttaminen tummiksi, mutta uskoin että se menisi läpi terveydenhoitaja Wrightin kohdalla.
Sain aamutoimeni (hampaiden pesu ja kasvojen puhdistaminen, unohtamatta tietenkään taidokasta sairaan ihmisen ilmeen ja silmänalusten taiteilua) tehtyä aivan liian nopeasti, ja tiesin tylsistyväni näiden parin tunnin kuluessa. Voisin tietenkin mennä aamiaiselle, mutta totta puhuen en ollut erityisen nälkäinen ja pärjäisin varmasti jos vain joisin pari kupillista teetä. Sen voisin tehdä omassa huoneessani ja samalla uppoutua hyvään kirjaan, eikä minun tarvitsisi kohdata ihmisiä. Tämä vaihtoehto oli kaikin puolin parempi kuin täyteen ruokasaliin ahtautuminen ja veriset taistelut viimeisistä croissanteista ja muroista. Minun pitäisi sietää vain itseäni (ja omassa häkissään kyhjöttävää Borista).
Arviolta puolitoista tuntia, kolme teekupillista ja seitsemänkymmentä sivua myöhemmin sysäsin lopulta kirjan syrjään, jätin tyhjän teekupin lattialle ja raahustin villasukat jalassa ulos huoneesta kohti terveydenhoitajan huonetta. Se oli pari kerrosta alempana kuin meidän huoneemme, ja jouduin hillitsemään itseni, etten vain olisi juossut portaikot alas ja liukastellut käytävillä. Pidemmän päälle se ei olisi näyttänyt kovin vakuuttavalta yhdistettynä sairaaseen oppilaaseen joka ei päässyt ottamaan osaa sen päivän tunteihin.
Onnekseni jonossa ei ollut kuin vain yksi oppilas, lyhyehkö silmälasipäinen tyttö joka nopeasti arvioituna vaikutta olevan ensimmäisellä luokalla ja korkeintaan toisella. Hän näytti silminnähden huonovointiselta ja ihan vain oman itseni turvatakseni pysyttelin mahdollisimman kaukana hänestä yrittäen itsekin näyttää siltä, että tosiaan olin kipeä. Kun oikein kovasti ja keskittyneesti kuvittelin, pystyin tuntemaan jonkinlaista päänsärkyä, mikä oli tietenkin pelkästään ihan hyvä juttu.
Tytön odottaessa vuoroaan havaitsin hänen vilkuilevan silloin tällöin minua, eikä se tehnyt oloani kovinkaan miellyttäväksi. Olisin tahtonut sulautua paneeliseinään näkymättömäksi estääkseni näin ollen kaikki ei-toivotut ihmiskontaktit. Vaikka en ollut kovin ujo, en silti pitänyt täysin vieraiden ihmisten kanssa keskustelemisesta tai edes parin sanan nopeasta vaihdosta, joten en jaksanut kysyä tytöltä, mikä minussa niin paljon kiinnosti. En tiennyt että olisinko suuni aukaisemalla jopa pelottanut hänet tiehensä, sillä hänen olemuksensa ei juuri vaikuttanut sellaiselta, että hän olisi kovin tyynesti suhtautunut vieraiden ihmisten yhteydenottoihin.
Minut pelasti tältä vilkuilevalta piinalta (rupesin olemaan aika varma, että tyttö meni vastaanotolle paitsi huonovointisuuden myös pään pakonomaisen ja kroonisen kääntelyn vuoksi) terveydenhoitaja, joka raotti ovea kutsuen tytön sisään jo parin minuutin kuluttua. Jäin istumaan paikalleni jalkojani heilutellen (huomasin vasta nyt, että jalassani olivat eri paria olevat sukat) odottaen, että minut pyydettäisiin sisään ja saisin vihdoinkin jättää koulurakennuksen moneksi huolettomaksi ja vapaaksi tunniksi.
Yllättävän pian terveydenhoitajan vastaanotolle johtava ovi avautui, ja hetki sitten sisään huoneeseen mennyt tyttö luikahti ulos ja kiirehti ohitseni uskaltamatta vilkaista minun suuntaani edes sivusilmällä. Seena Wrightin silmäkulmat rypistävän hymyn vallanneet kasvot kurkistivat ovenraosta ja nainen kehotti minua tulemaan sisään pehmeällä ja hyväntahtoisella äänellä. Tiesin, että suurin haasteeni ei tulisi olemaan naisen vakuuttaminen siitä, että terveydentilani ei ollut paras mahdollinen tällä hetkellä ja että tarvitsin vapaapäivän, vaan se, että onnistuisin jotenkin torjumaan hänen ylihuolehtivaisuutensa.
”Aivan, aivan…” Terveydenhoitaja Wright mutisi hiljaa itsekseen kehottaen minua istuutumaan hänen pöytäänsä vastapäätä seisovalle tuolille. ”Mikäs sinun nimesi nyt onkaan?”
”Ker – Kaelee Ó Máille.”
Nainen nyökytteli hitaasti päätään kirjoittaessaan nopeasti pari sanaa tietokoneeseen ja vilkaisi sitten minua.
”Millainen olo sinulla on?”
Vedin henkeä epäröiden ennen kuin vastasin kysymykseen. Pyörittelin paidanhelmaani sormissani, mutta lopetin Wrightin siirtäessä katseensa levottomana pyöriviin sormiini.
” Päänsärkyä ja kurkkukipua, pientä yskää, varmaan jotain flunssaa.”
”Vai niin”, Wright hymähti hiljaisella äänellä hieman hajamielisesti siirtäessään katseensa taas työpöydällä olevan tietokoneen näyttöön. ”Onko päänsärky kova? Entä kurkkukipu?”
”Ei kovin kova”, kiirehdin vastaamaan: en halunnut että joutuisin viettämään päivän kaavailemani pienen retken sijaan terveydenhoitajan tarkkailemana. ”Nieleminen hieman sattuu, mutta pystyn silti syömään ja juomaan, päänsärky tuntuu voimakkaimmin lähinnä kävellessä –” Yskäisin tässä välissä tehostaakseni sanojani.
”Kävellessä ja ylös noustessa?” Wright arvasi.
Nyökkäsin vastaukseksi. ”Joo.”
”Pystytkö opiskelemaan tänään normaalisti?”
”Hm – en, en oikeastaan. Lukemiseen on hankala keskittyä päänsäryn takia ja puhuminen-”
”Aivan aivan aivan”, rouva Wright toisti monta kertaa peräkkäin ja kirjasi jälleen tietokoneelleen jotakin. Näytön valo heijastui naisen kasvoille saaden ne näyttämään kalpeilta.
Hetken päästä hän nosti katseensa siirtäen sen taas minuun ja kysyi samalla, halusinko viedä itse lapun ensimmäisen tunnin opettajalle todistukseksi ”luvallisesta sairauspoissaolosta”.
”Ehkä sinä voit ilmoittaa”, vastasin vältellen, yrittäen kuulostaa mahdollisimman sairaalta. Wright reagoi siihen tarjoamalla vesilasin ja särkylääkkeen. Vilkaisin niitä purren huultani. En tykännyt särkylääkkeistä. En varsinkaan silloin, kun en edes tarvinnut niitä.
”Eh... Mä pärjään varmaan ilman särkylääkkeitä.”
”Niinkö?” Terveyden hoitaja kohotti aavistuksen kulmakarvojaan ja kirkkaisiin silmiin ilmestyi häivähdys epäluuloa.
”En käytä lääkkeitä. Tai käytän tosi harvoin.”
Hypähdin ulos tuolista lähteäkseni ja vasta pari sekuntia myöhemmin tajusin, etteivät flunssapotilaat loiki niin.
”Pikaista paranemista sitten!”
Ohitin toivotuksen ja luikin vain nopeasti huoneesta pois.
*
Käytävät olivat autiot, tyhjät kovaäänisistä, toisissaan kiinni roikkuvista oppilaista. En nähnyt edes siivoojia kävellessäni eteenpäin, laahaten villasukkiani pitkin kivilattioita ja välillä ottaen pari juoksuaskelta ja liukuen pysähdyksiin.
Tarkoitukseni oli mennä hakemaan – tai ensin etsimään – Conor ja raahata hänet mukaani pienelle retkelle merenrantaan etsimään hiekasta sinne jyrkkien aaltojen huuhtomia simpukoita ja muita pieniä aarteita.
En ollut ihan varma, että minkä aineen tunti Conorilla oli – en ollut keskustellut hänen kanssaan aiheesta kuin vain pari kertaa, eikä minun muistikapasiteetin huomioon ottaen kuulunut kuvitella, että muistaisin tarkkaan milloin jonkinlaisella kaverillani oli mikäkin tunti. Poika saattoi olla yhtä hyvin liikuntatunnilla kuin laskemassa matikkaa, eikä minua pahemmin huvittanut koluta jokaista koulun luokkaa läpi.
Päätin kokeilla puhtaasti onneani (mikä ei näin sivumennen mainittuna ollut koskaan ollut sitä parasta laatua) ja lähdin etsimään poikaa ensimmäisestä eteen sattuvasta luokasta, joka oli kemian ja fysiikan luokka.
Vedin pari kertaa henkeä, sitten kohotin käteni koputtaakseni oveen mutta laskin sen taas alas. Olin jo kääntymässä pois ovelta, mutta päätin olla sittenkin tavallista rohkeampi Keri ja ennen kuin ehdin katua, koputin pari kertaa nyrkilläni luokan oveen. Hetkeen ei kuulunut mitään, mutta sitten kuulin askelten lähestyvän ovea, ja ovenkahva painui alas. Alison Wilsonin kasvot ilmestyivät eteeni, ja silmäilin hetken naista ennen kuin tajusin avata suuni.
”Onko Conor Harvey täällä? Mulla on sille kiireistä asiaa seikkailukurssista.”
Onnekseni Wilsonin katseessa ei näkynyt minkäänlaista kyseenalaistamista, ja hän ilmoitti Conorin olevan luokassa. Tuuletin äänettömästi ja näkymättömästi ilahtuen epätavallisen hyvästä tuuristani, ja pian poika ilmestyi ovelle.
”Mitä asiaa?”
”Seikkailukurssista.” Kohotin merkitsevästi kulmakarvojani. ”Meitä tarvitaan suunnittelemaan kurssiin sisältöä ihan tällä hetkellä. Opettaja Greene sanoi sen olevan kiireistä”, ilmoitin opettajalle. ”Ei kannata odottaa Conoria takaisin enää tälle tunnille.”
Patistin hänet nopeasti keräämään tavaransa ja tartuin häntä sitten kädestä raahaten hänet käytävään ja portaita ylös.
”Vie tavarasi huoneeseen, et sä tarvitse niitä enää tänään.”
”Mitä ihmettä?”
”Mene nyt.” Työnsin Conoria eteenpäin selästä, mutta hän vastusteli ja kääntyi kasvot minuun päin.
”Mun huone on tuolla.” Hän viittasi kädellään toiseen suuntaan käytävää ja lähti kävelemään osoittamaansa suuntaan.
”Okei sitten.” Lähdin seuraamaan Conoria kiiruhtaen puolijuoksua hänen perässään. Poika käveli yllättävän nopeasti.
Hänen huoneensa oli toisessa kerroksessa, koulurakennuksen länsisiivessä. Siis aivan täysin päinvastaisessa suunnassa kun muistin sen olevan. Hän heitti nopeasti reppunsa huoneeseen, paiskasi oven kiinni ja jäi sitten seisomaan eteeni.
”Selitä.”
”Mitä?”
Silmien pyöräytys kertoi hänen olevan turhautunut.
”Lyön vetoa vinyylilevykokoelmastani että meitä ei ole pyydetty suunnittelemaan seikkailukurssin sisältöä.”
Kohautin olkiani. ”Et menetä vinyylilevykokoelmaasi.”
”Eli nyt tapahtuu mitä?”
”Pieni retki vain.”
”Hienoa.”
”Joo joo. Älä kritisoi.”
”Keri. Nyt on koulupäivä.”
”Nimenomaan.”
”En suostu tähän.”
Naurahdin vilkaisten häntä huvittuneena. ”Kyllä suostut. Tiedän sen.”
”Okei.” Conor rummutti hermostuneena sormillaan reittään ja tiesin hänen miettivän epävarmana, pitäisikö hänen palata takaisin kemian tunnilleen ja kertoa kaiken olevan silkkaa vilpitöntä väärinkäsitystä.
Tilanne oli sikäli absurdi, ettemme ikinä olleet olleet näin vapautuneesti ja tuttavallisesti kahdestaan. Totta kai välillämme tuntui pieni vaivaantuneisuuden jännite, mutta se oli huomattavasti heikompi kuin tavallisesti.
”Olet siis tulossa. Tää ei ole kysymys, se on olettamus.”
Hänen suupielensä vetäytyivät nopeasti jännittyneeseen hymyyn ja hän nousi seisomaan lattialta seinän viereltä jonne oli hetkeksi istunut.
”Mennään sitten. Ja mennään nopeasti.”
”Mulla ei ole kenkiä.” Tajusin vasta nyt, että olin tosiaan hiihdellyt koko ajan villasukilla. Ilman kenkiä.
”Ja sun huone on missä?”
”Kolmas kerros.”
Conor huokaisi syvään ja vaipui takaisin seinää vasten sulkien silmänsä.
”Kengät eivät ole välttämättömyys. Hippeily kunniaan ja niin edelleen.”
”Oletko tosissasi?”
”En tietenkään.”
Tartuin Conoria ranteesta, kiskoin hänet ylös ja raahasin perässäni alas portaita, ulos pääovista laajalle koulun pihalle, jota reunustivat tammet, vaahterat ja koivut.
Pysähdyin hetkeksi kiskomaan villasukat pois jalastani, ja kun olin saanut ne pois ja jaloissani ei ollut mitään, maa tuntui viileältä ja hieman kostealta paljaiden jalkapohjieni alla.
”En ole edelleenkään vakuuttunut tästä.”
”Ei ole tarvetta olla vakuuttunut, sen kuin vain seuraat.”
”Lopeta. En lähde seuraamaan enää mihinkään.” Conor pysähtyi ja otti pari askelta taaksepäin, kääntyi puoliksi takaisin ovelle päin.
”Älä viitsi. Mennään nyt, lähdit jo tunnilta pois. Palaamisessa ei olisi mitään järkeä.” Heilautin kättäni suurpiirteisesti ja yritin saada Conoria jäämään, muuttamaan mielensä. Tiesin, ettei hän pitänyt lintsaamisesta, ei silloin kun kyse oli kymmenestä minuutista, muttei varsinkaan silloin kun kyse oli koko päivästä.
”Ole hiljaa”, Conor käski tiukasti ja kuulin hänen äänessään turhautumisen lisäksi myös pienen vivahduksen hermostuneisuutta.
”Haluat kuitenkin tulla mukaan.”
”Suu kiinni.”
”Mennään vain.”
”Vaikene.”
”Nyt juostaan ja aika mielettömän nopeasti, koska meillä ei ole mitään syytä seistä keskellä koulun pihaa kun molempien – okei, sinun – pitäisi olla oppitunnilla.”
”Hiljene.”
”Conor, nyt tulet vain mukaan.”
”Toivon kuollakseni että osaisin taikoa, vaimentaisin sinut ikuisiksi ajoiksi.”
”Tuolla on opettaja.”
Poika valpastui heti, hänen siniset silmänsä tähyilivät kiivaasti joka suuntaan. Tartuin häntä jälleen kädestä ja ryhdyin kiskomaan sen polun suuntaan, joka vei merelle. Paljaat jalkani iskeytyivät maahan kun juoksin nopeasti eteenpäin kohti suojaisia puita ja pensaita, jotka reunustivat polkua tai pientä tietä. Conorilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin vain seurata minua. Puristin niin tiukasti hänen kättään, ettei hän yksinkertaisesti päässyt irti.
”Pysähdy”, hän puuskahti ja laitoin merkille, että hän meinasi kompastua jalkoihinsa ja horjui pahan näköisesti. Hidastin vauhtiani ja kun olimme päässeet turvallisesti pois näkyvistä, sinne missä multainen ja kivien sekä lehtien peittämä polku alkoi hiljalleen muuttua rannan hienoksi, valkeaksi hiekaksi, pysähdyin lopulta. Conor huohotti ja nojasi polkuunsa.
”Huono kunto”, totesin vilkuillen taakseni. Minun ei tarvinnut kertoa Conorille, etten ollut nähnyt edes varjoa yhdestäkään opettajasta. Sivuseikkoja.
”Niin.” Hän haukkoi henkeään ja nousi sitten taas jaloilleen.
”Vieläkö haluat palata?”
Sain vastaukseksi olkien kohautuksen. ”Turhaa kun ollaan tänne asti jo kiirehditty.”
Väläytin hänelle hymyn vastaukseksi ja nostin peukaloni ylös. ”Hieno juttu.”
En saanut vastausta hymyyn. ”En silti pidä tästä. En ollenkaan.”
”Harmi.” Lähdin kävelemään polkua eteenpäin, hiljalleen sen vierellä alkoi näkyä pieniä, ruohomättäiden kansoittamia hiekkadyynejä.
”Millä verukkeella olet täällä?”
Vastasin epäröimättä Conorin kysymykseen. ”Muka-flunssa. Meni aika lailla täydestä terveydenhoitajaan.”
”Mahtavaa. Entä jos se tulee koputtamaan oveesi, huolestuu kun et vastaa, hakee talonmiehen ja sitten huomataan, ettei Kaelee Ó Máille ole koko koulurakennuksessa?”
En voinut olla pitämättä siitä tavasta jolla Conor lausui nimeni, niin että k kuulosti terävältä ja hän painotti o:ta pehmeästi, venyttäen viimeisiä vokaaleja. Ohitin kuitenkin tämän seikan ja keskityin vastaamaan kysymykseen.
”Sitten…” Pidin hetken miettimistauon, potkiskellen ajatuksissani hiekkaa ja pyydystäen varpaideni väleihin irtonaisia ruohonkorsia. ”Sitten tulee sanomista.”
”You don’t say. En kysynyt kysymystä vain saadakseni siihen itsestään selvän vastauksen.”
”Vastasin kuitenkin.” Kumarruin maata kohti, nappasin käteeni pienen, täydellisen soikean ja sileän harmaan kiven. Katselin sitä hetken aikaa pyöritellen sitä sormissani, ja sitten työnsin sen housujeni taskuun.
Välillemme laskeutui epämiellyttävä hiljaisuus. Conor jättäytyi pari metriä jälkeen, kulkien tosin yhtä hitaasti kuin minä, selvästi haluttomana virittämään minkäänlaista keskustelua.
En voinut olla katumatta hieman sitä, että olin väkisin raahannut hänet mukaani. Olimme vain kaksi ihmistä, jotka satunnaisesti viettivät aikaa toistensa seurassa ja silloin tällöin vaihtoivat pari sanaa. Emme olleet viettäneet koskaan pidempään aikaa kaksin kuin korkeintaan vartin. Meitä ei voinut mitenkään kutsua ystäviksi.
Parin minuutin kävelemisen jälkeen aloin tuntea viileän, suolan tuoksuisen merituulen kasvoillani ja hiuksissani. Käsivarteni nousivat hetkeksi kananlihalle, kun yllättävä kylmyys lehahti suuren dyynin takaa meitä päin. Conor kirosi ja yritti kiskoa paitansa hihoja alemmas.
”Täällä on aika kylmä”, tokaisin ihan vain että saisin jotain sanottavaa ja rikkoisin hiljaisuuden välillämme.
Sain vastaukseksi vain tympääntyneen hymähdyksen.
Harmaana ja levottomana vellova meri tuli esiin, tuuli nostatti vaahtopäitä merellä ja murskasi ne rantaa vasten, niin että hiekkaan hautautuneisiin kiviin tarttui vaahtoa. Tajusin vasta nyt, että aamuinen auringonpaiste oli kadonnut ja tilalle oli tullut harmaata valoa, joka tuntui huokuvan taivaan peittämistä, vaalean sinisen ja harmaan eri sävyissä.
Kävelin vesirajaan, siinä missä aallot murtuivat huuhtoen kiviä. Jalanjälkeni painautuivat märkään hiekkaan jääden selvästi näkyviin siihen asti, että seuraava aalto tuli ja hautasin ne uuden hiekan alle. Suolavesi tuntui kylmältä ja pisteli jalkapohjiani. En viitsinyt kahlata syvälle, sillä polviin asti märät housut olisivat herättäneet huomiota, kun menisin takaisin koulurakennukseen.
Käännyin katsomaan taaksepäin, odottaen että Conor tulisi myös sinne, missä minä seisoin. Hän oli kuitenkin pysähtynyt kymmenisen metrin päähän, roikuttaen kenkiään toisessa kädessään ja katsoen kauas merelle. Olisin halunnut pyytää hänet luokseni, mutta minua pidätteli se, etten tiennyt mitä sanoisin sen jälkeen, kun olisin käskenyt hänet sinne, missä minä olin.
Tyydyin kuljeksimaan yksin hitaasti vesirajassa, noukkien silloin tällöin maasta kiven tai simpukankuoren ja pistäen ne taskuuni. Hautasin varpaani hiekkaan vain nähdäkseni, miten rantaan hyökyvät aallot huuhtoivat ne taas näkyviin. Tuuli sekoitti hiukseni takkuun, mutta olin jo tottunut sen kylmyyteen, ja ilmavirta tuntui enää vain miellyttävän viileältä paljailla käsivarsillani ja kasvoillani.
”Keri.”
En voi kieltää yllättyneenä kuullessani, että Conor kutsui minua nimeltä. Nostin katseeni hiekasta ja käännyin häneen päin. Huomasin pojan pitävän kädessään jotakin.
”Niin?”
”Tule tänne.”
Lähdin kävelemään hitaasti häntä kohti, vältellen suoraa katsekontaktia. Pistin silmälle dyyneillä tuulessa huojuvat pitkät ruokomättäät ja hienon hiekan, joka nousi tuulen mukana ilmaan ja kulkeutui hieman kauemmas alkuperäisestä paikastaan, muodostaen uusia kuvioita ja muotoja dyynien pintaan.
Conor ojensi kätensä minua kohti, ja katsoessani avatulle kämmenelle, huomasin siinä olevan muuten täydellisen samanlaisen kiven kuin olin aikaisemmin matkalta poiminut, mutta vain kirkkaan valkean.
”Ihan kiva.” Yritin vaikuttaa välinpitämättömältä, halusin nopeasti pois kättään yhä ojossa pitävän pojan läheisyydestä.
”Ei.” Hän kuulosti turhautuneelta. ”Ota se.”
”Miksi?” Katsoin suoraan hänen syvänsinisiin silmiinsä, tutkin hetken aikaa kasvoja joita reunustivat tummanruskeat, tuulen huolellisesti sotkemat hiukset. Huomasin nenässä pari pisamaa.
”En tiedä. Ota vain.”
”Mutta mulla on jo…”
Conor teki nopeasti lopun vastalauseista ja työnsi kiven taskuuni. Puuskahdin närkästyneenä, yrittäen kaivaa kiveä pois taskustani. Valkoisen kiven sijaan käteeni tarttui kuitenkin harmaa, jonka olin poiminut jo aiemmin. Tyrkkäsin sen Conorin käteen, varoen kuitenkin kosketusta. Hän virnisti ja sujautti sitten kiven taskuunsa.
”Nyt ollaan sujut”, hän tokaisi kääntyen ja lähti kulkemaan kauemmas rantaviivaa pitkin. Mietin hetken paikallani seuraisinko häntä vai en, päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon ja lähdin kulkemaan hieman eri suuntaan kuin hän.
Maleksin hitaasti, pysähdellen silloin tällöin ja tuijottaen hiljaa merelle, sinne minne taivas ja tummana hyökyvä vesi kohtasivat muodostaen pitkän, virheettömän tasaisen horisonttiviivan. En nähnyt merellä yhtäkään purjetta, vaikka olisin voinut kuvitella että näin tuulisella säällä useampikin purjehtimista harrasta henkilö olisi innostunut pienestä purjehdusreissusta.
En kunnolla tajunnut, mitä seuraavaksi tapahtui, mutta löysin itseni makaamasta rantahiekalla. Jostain yläilmoista minua kohti ojentui käsi, johon tartuin hämmentyneenä sylkien hienoa hiekkaa suustani.
”Anteeksi Keri”, kuulin Conorin äänen, ”mutta meillä on nyt kiire. Ei silti ollut tarkoitus kaataa sua tai mitään.”
”…tai mitään”, mutisin kammetessa itseäni ylös. Toinen sukkani oli täynnä hiekkaa.
”Juokse. Juokse niin nopeasti kuin pääset. Piiloon.”
”Mitä hittoa?”
”Joku on tulossa”, Conor tiuskaisi, raivostuneena siitä etten tajunnut. Koin kuitenkin, että minulla oli oikeus olla ihan yhtä vihainen siitä, että hän oli kaatanut minut (vahingossa, mutta sillä ei ollut painoarvoa), kuin hänen siitä, etten tajunnut että meidät pian huomattaisiin.
Oli minun vuoroni olla kiskottavana. Conor johdatti minua kohti korkeahkoa dyyniä, jonka huipulla kasvoi tuuheana kasvustona ruohoa. Kiirehdin hänen perässään, yrittäen pysyä tasapainossa kun hän veti minua epämukavasti toisesta kädestä. En juuri hallinnut jalkojani, ja tunne oli epämiellyttävä, aivan kuin olisin ollut jonkun toisen ruumiissa, enkä lainkaan tiennyt, miten ihmeessä minun kuuluisi liikkua eteenpäin.
Päästyämme dyynin juurelle, huomasin että polulta Quine’s Hillin suunnalta lähestyi joukko reippaasti eteneviä ihmisiä. Tästä valpastuneena lisäsin vauhtia ja ryhdyin kompuroimaan dyyniä ylös sen toiselle puolelle mättäiden keskelle, sinne missä meitä ei nähtäisi. Conor oli aavistuksen edelläni, selvästi ajatellen samaa kuin minä, ja silloin tällöin hänen jaloistaan lennähti hiekkaa epämiellyttävästi kasvojani vasten.
”Keri, vauhtia”, Conor huusi tukahtuneesti. En voinut olla tyrskähtämättä hänen äänelleen, mutta pakotin itseni olemaan mahdollisimman hiljaa ja pidin suussani ne sanat, jotka olisin halunnut antaa vastaukseksi.
Pääsimme kallisarvoiseen piilopaikkaamme noin kahtakymmentä sekuntia enne n kuin erehdyttävästi poikien liikunnan ryhmältä näyttävä joukko ilmestyi rannalle, joukon johtajana Trevor Middleton. Panin merkille jokaisen pojan käsissä olevat käsipainot ja suustani pääsi äännähdys, joka ilmeisesti kuvasti myötätuntoa, jota koin poikia kohtaan. Conor voihkaisi.
”Olisin nyt tuolla jos en olisi tässä.”
Naurahdin hiljaa. ”Eikö niin että kannatti lähteä?”
En saanut vastausta, Conor oli liian ylpeä ja tunnollinen myöntääkseen, että lintsaamisesta oli kerrankin hyötyä. Katselimme hiljaisina piilopaikastamme, kuinka liikuntaryhmä katoni Middletonin vetämänä reipasta vauhtia rantaa pitkin päinvastaiseen suuntaan kuin mihin meidän kuului mennä päästäksemme takaisin koululle.
Kun viimeinenkin epätoivoinen pojan sielu oli kadonnut näkyvistämme, nousimme ylös ja puistelimme hiekan vaatteistamme. Tunsin, miten päänahkani oli täynnä hiekkaa, ja kirosin mielessäni. En itse pitänyt siitä, että joutuisin jollain keinolla saamaan hiekat pois päästäni, mutta vielä vähemmän Ilinca pitäisi siitä, että kylpyhuoneemme tulisi olemaan täynnä hiekanjyviä. Voihkaisin hiljaa ja lähdin tarpomaan dyyniä alas toiselle puolelle, sinne missä polku taas alkoi. Jalkani synnyttivät pieniä hiekkavyöryjä, ja tunsin pikkukivien napsuvan pohkeitani vasten.
Conor alkoi nauraa hervottomasti kun hän oli päässyt alas. Hän lysähti polulle, nojasi päätään polviinsa ja nauroi, nauroi hillitöntä ja pitelemätöntä naurua niin että noudatin pojan esimerkkiä ja aloin nauraa, vähitellen hiljaa mutten sitten yhä kovempaa. Vatsalihaksiani särki kun lähestulkoon kierin maassa, yrittäen hillitä itseäni siinä onnistumatta. Mitä enemmän Conor nauroi, sitä enemmän mitä nauroin, ja tästä innostuneena nauroin yhä enemmän ja enemmän niin, etten lopulta saanut lainkaan happea, ja yritin epätoivoisesti haukkoa happea. Naurun kyyneleet olivat sumentaneet silmäni, en nähnyt eteeni.
”Näytät… särjeltä”, Conor hinkui kierin maassa tikahtuen nauruun.
”Kiitos”, sain vastatuksi uuden naurunpuuskan tullessa. ”Sinä taas lahnalta.”
”Aivan.” Sain hädin tuskin vastauksesta selvää, sillä Conor oli juuri taipunut kaksin kerroin naurusta ja kuulosti aivan siltä, kuin hän olisi mumissut ”aaaaaha”.
”Nyt tulee mieleen kampela.”
”Ai kiitos. Silmät samalla puolella päätä.”
”Joo.”
Vatsalihaksiani särki armottomasti, mutta sain tokaistua vielä lisävastauksen Conorille. ”Tällä hetkellä näen sussa siipisimpun piirteitä.”
”Taisit juuri muuttua aavekalaksi.”
”Ole hiljaa avosettiankerias.” Haukoin epätoivoisesti henkeä kierien yhä hiekassa.
”Senkin ulappakummeli.”
”Vakuuttava solvaus, syvännekrotti.”
”En tiennyt että olet näin hyvä kalalajeissa, pullukkamerihevonen.”
”Samat sanat, lapiosampi.”
”Hyvä että olemme yksimielisiä, roiskuttajaetra.”
”Eikö niin, juovaboga.”
”Muistutat tupakkasaha-ahventa.”
”Ai. Taidamme olla serkuksia, viiruposkikardinaaliahven.”
Tähän Conor ei enää vastannut, sillä hän oli juuri tukehtumassa kouralliseen hiekkaa.
Viiden minuutin jälkeen kömmin ylös, vatsalihakset huutaen avuksi jotakin korkeampaa voimaa. Kasvoni olivat märät naurun kyynelistä, hädin tuskin näin eteeni, mainitsemattakaan sitä, että horjuin jaloillani pahemmin kuin viinitilan koko vuosikertavaraston tyhjentänyt pultsari. Ojensin käteni maassa makaavalle ystävälleni, hänen tyrskiessä hiekkaa pois suustaan.
”Antoisa väittely, toverini”, hän mumisi tarttuessaan käteeni ja kömpiessään ylös. ”Tavalliset haukkumanimet on ihan liian mainstream.”
”Ehdottomasti”, myötäilin poikaa.
*
Kun palasimme takaisin Quine’s Hilliin, olimme molemmat lopen uupuneita, vaikkemme tienneet sille edes mitään erikoista syytä. Emme jaksaneet kunnolla kävellä, jalat eivät kantaneet ja tyrskimme yhä satunnaisesti naurusta. Olin iloinen välillämme tapahtuneesta ilmapiirin muutoksesta: se oli kieltämättä ollut ihan tervetullut. Vaivaantuneisuus oli kadonnut, ja tällä hetkellä tuntui, ettei se olisi ikinä tulossa takaisin.
”Kai sulla on kivi tallessa?” Conor varmisti kun astelimme mahdollisimman neutraalin näköisinä sisään aulaan. Suuresta seinäkellosta laitoin merkille, että olimme olleet poissa tunteja, vaikka se oli tuntunut korkeintaan puolelta tunnilta.
Työnsin käteni taskuuni ja tavoitin sormiini jotain sileää ja viileää. Valkoinen kivi näytti melkein hohtavan hämärässä. Kaikki muut rannalta noukkimani simpukat ja kivet olivat pudonneet, mutta tämä oli jäänyt taskun pohjalle, aivan kuin se ei olisi halunnut lähteä.
”Joo, on se.” Näytin nopeasti kiveä Conorille, joka näytti hymyillen omaansa, vaalean harmaata kiveä ja sujautti sen sitten taas taskuunsa. Tein saman omalleni.
”Nyt meidän pitää mennä nopeasti. Omiin huoneisiin”, Conor hoputti minua. Tajusin sen olevan totta: kello soisi pian vapauttaen lukemattoman määrän oppilaita luokistaan välitunnille yhtenä suurena massana. Me molemmat halusimme olla silloin alta pois.
”Okei. Nähdään taas joskus”, sanoin pojalle. Katselin hiekkapölyn kuorruttamiin jalkoihini, en halunnut kohdata tämän katsetta. Pelkäsin, että me muuttuisimme kavereista joksikin muuksi, siihen inhottavaan välimuototilaan joka ei ollut oikein mitään. En halunnut olla siinä, en halunnut tuntea että olimme vain hyvänpäiväntutut.
En tiennyt, mitä Conor ajatteli, mutta hän hyvästeli minut vaisusti ja lähti kapuamaan länsipäädyn portaita ylös omaan kerrokseensa. Katselin hänen peräänsä hetken, katseeni viipyivät harmaan, kuvioidun hupparin peittämillä harteilla ja tummanruskeilla hiuksilla, joiden peitoksi hän oli nyt vetänyt tummanvihreän piponsa. Tuntui hassulta ettei hän välittänyt siitä, ettei tässä koulussa saanut olla pipo tai lippis tai ihan mikä tahansa päässä sisätiloissa: yleensä Conor oli se, joka vaali sääntöjen noudattamista viimeiseen asti.
Kiipesin hitaasti monet portaat ylös kolmanteen kerrokseen, missä minun ja Ilincan huone oli. Toivoin, ettei tyttö olisi paikalla, mutten uskonut että minulla kävisi niin hyvä tuuri toista kertaa tänään. Ehkä kestäisin Ilincan epämiellyttävän läpitunkevat katseet, kun astelisin huoneeseen likaisena ja osittain märkänä.
Huonetoverini istui sängyllään risti-istunnassa, sylissään kirja jonka tunnistin jo ensi näkemältä tunnistin Humisevaksi harjuksi. En ollut ikinä lukenut sitä, vaikka olin jo vuosien ajan pitänyt sitä lukuluettelollani ja aina luvannut lukevani sen ”sitten joskus kun on aikaa”. ”Sitten joskus” ei ollut vielä tähän mennessä kertaakaan näyttäytynyt.
Kaivoin kiven taskustani, sormeilin sen täydellisen sileää, melkein pehmeää pintaa muistellen sitä, kun Conor vasta aivan hetki sitten ojensi sen minulle. Ajatus tuntui pelottavan kaukaiselta, etäisen yliluonnolliselta, niin absurdilta että melkein ryhdyin jo uskomaan, että olin tosiaan kuvitellut vain koko pienen kävelyretkemme rannalle.
Varsin tietoisena Ilincan katseesta laskin kiven ikkunalaudalle, siihen mistä näkisin sen heti kun aamulla heräisin. Valkeassa pinnassa kimalteli pari kvartsihippua, ja ne loivat muuten valkoiselle värille kontrastia.
”Se on pelkkä kivi”, sanoin Ilincalle ennen kuin hän ehti kysyä mitään, romahtaen samalla sängylleni ja kaivautuen peiton alle.
//I can't believe this. Kirjotin kymmenen (joo, kym-me-nen eli 10) sivua eli 2864 sanaa tästä tarinasta yhdessä yössä. Ja yön piikkiin mä laitan kaikki ulappakummelit. Mä en tiedä mikä mua vaivaa. Katoin vähän Supernaturalia tässä samalla. ÄÄh en aio mennä nukkumaan. Älä kuole vaikka tää oli absurdiuden (voiko noin sanoo) multihuipentuma ja en oo välttämättä osannu taivuttaa kaikkia sanoja oikein. Mun aivoja särkee.
Pääsivu 
Latest images 
