We're kicking each other, right where it hurts / pelattu

Jalkani tuntuivat vajoavan hitaasti maan sisuksiin, olin edellisessä tunnilla piipahtanut helvetissä aka nyrkkeilytunnilla, ja koska urheilu ei ikinä ole pahasta, oltiin päätetty että miksei tehtäisi kerran viikossa urheilupäivää ja laiteta molemmat samalle päivälle...peräkkäin. Halusin kirota tai luoda itkupotkuraivarit, mutta se jos vasta auttaisikin. Vihasin opettajaa, ja valitettavasti hänkin vihasi minua, vaikka lapselliselta se kuulostaakin.

Kaikki olivat kerääntyneet kauniiden peliasujensa kanssa kentälle harjoittelemaan, tai ketkä harjoittelivat ja ketkä istuivat avuttomina laidalla irvistäen aina, kun yksikin pallo tuli lähettyville. Istuin lyhyeksi leikatulle nurmikolle huokaisten ja olin juuri aikeissa ottaa mukavan asennon ja nukkua, mutta..."KAIKKI YLÖS SIELTÄ NIIN KUIN OLISI JO, TÄMÄ EI OLE MIKÄÄN KUDONTAKERHO...VAAN JALKAPALLOA!!!!" opettaja karjui ja se oli kuin viereemme oltaisiin pistetty dynamiittia. "Hienoa, erittäin hienoa, aloitetaan normaaleilla syöttöharjoituksilla ja kuljetuksilla, eikä sitten hidastella, KUULUIKO?" monet irvistivät, kun ääniaalto kohtasi korvat, koska vähemmälläkin huutamisella saisi aikaiseksi saman verran tulosta. "Ja Neil sinä oletkin sitten tänään neiti Karen Osmentin pari, että varmasti saadaan sinutkin tekemään täällä jotain". Hienoa, mahtavaa, upeaa, maagisesti olin joutunut vähintään puolet paremman pelaajan pariksi, ja täysin tarkoituksella. Sanomatta sanaakaan käännyin katsomaan tulevaa pariani anovasti, toivoin todella, että tämä ymmärtäisi tilanteen olevan täysin opettajan vika. Tai no..itsehän se aina lintsasin tunneilta ja muutenkaan osannut pelata hyvin joten...kaippa se olisi tasapeli.

//olin muualla kirjoittamassa joten anteeksi, kesti. Enkä heti tajunnut etsiä tätä :D

Katsoin opettajaa kulmat koholla. Mahtavaa. Minä kun luulin että hän olisi kanssani samalla puolella. Katsoin poikaa arvioiden.
"Voi paska" sanoin tuskin kuuluvasti. Vilkaisin anovasti opettajaa, mutta hän vain kääntyi. Mikä etanan sontaläjä. Huokaisin. En voinut asialle mitään.
"No katsotaan onko sinusta mihinkään", tokaisin pojalle, jonka nimen olin jo unohtanut. En uskonut että tästä tulisi mitään hyvää. Miksi ihmeessä tuo oli edes valinnut jalkapalloa? Ja miksi minä jouduin kärsimään tästä? Opettaja saisi kuulla tästä tunnin jälkeen.

//Tästä ei tule mitään, nukahdan kohta >.< Joko kirjoituksissani ei ole mitään järkeä, tai sitten ne ovat lyhyitä kuin mutsin pinna

Aivan ensimmäiset sanat mitä tyttelin suusta sitten tulikin oli juuri se mitä eniten pelkäsin. En minä riitaa halunnut, tai haastaa sellaista, mutta mitäs mahdoin. "Voin sanoa jo etukäteen, että olen huono" tyhmäkin sen tajuaisi, kun tietäisi, että lintsaan lähes aina kyseisiltä tunneilta. "En minä täällä olisi jos ei olisi pakko" mumisin, vaikka eihän minun ollut pakko ottaa jalkapalloa, mutta ajattelin sen silloin joskus kauan sitten tuovan minulle enemmän asennetta. Eipä tuonut.

Toivoin olevani salaa mahtava pelaaja, mutta kun ei saippuasarjoissa oltu, tämä ei tietenkään mahdollista ollut. Halusin vain oksentaa nähdessäni jalkapallon, jota minun nyt sitten pitäisi osata potkia ja tehdä kaikenmaailman hienoja kuvioita ilmassa samaa aikaa, kun vedän voltteja takaperin, voisin sanoa, että juuri nyt olin aika epätoivoinen.

"Hei entä jos-!" yritin huutaa maikallemme, joka nosti kätensä ilmaan vaikenemisen merkiksi, ja katsoi minuun. "Jos sinä jalkapallon olet valinnut, lintsannut niistä melkein puolet...olisi aika oppia miten minun tunneillani käyttäydytään". En todellakaan ollut mikään koulun pahis, jos kukaan niin edes epäili, olin vain luuseri, joka ei halunnut mennä liikuntatunneille.

Liikkatunneilta lintsaaja ja urheiluhullu. Mitähän tästä seuraa. Olin jo valmiiksi ärtynyt, joten jos osasin ennakoida käytöstäni oikein, en olisi kovin ystävällinen kundille. Pinna oli kireällä. Halusin huutaa. Mutta en tehnyt sitä. Olisin halunnut myöskin lyödä tuota poikaa. Mutta en tehnyt sitäkään. Näin opettajalla pussin joka oli täynnä jalkapalloja. Ilmeisesti harjoittelisimme syöttöjä ennen varsinaista peliä. Tuo kundi tarvitsisi sitä treeniä ainakin neljä tuntia. Pitäisikö ehdottaa opettajalle, että hän pitäisi pojalle tukiopetusta..?

//joo inspi lähti lomalle. Häpeän lyhyitä roolauksiani kun luen sinun mahtavaa tarinointiasi. Miksei tekstiä tule? Normaalisti aivoni tuottavat sitä nopeammin kuin käteni kirjoittavat.  //

Menetin otteeni koko elämästäni sillä hetkellä, kun pallo heitettiin minulle. Aivan kuin joku repisi minua pääedellä portaita alas, se kuvasi ehkä parhaiten fiiliksiäni. "Ei tää voi olla totta" mumisin itselleni ja katsoin palloa kuin se olisi eniten vihatuin asia koko maailmassa. Omistin pienen vaiston, ettei Karen ollut mikään iloisin saadessaan minua parikseen, joten olisi varmaan ilomielin potkaissut minut kuoliaaksi..oiva syy päästä pois tunnilta. Kuoleminen jalkapallon takia kuulosti hiukan liioitellulta, joten ehken ehdottaisi sitä toistaiseksi.

Epämäärisesti potkaisin pallon Karenille ja toivoin, että tuo lähtisi yksinään sen saamarin pallonsa kanssa lätkimään, minua kiinnosti kuin kilo paskaa joku jalkapallon pelaaminen jonkin seuraavan mm-mitalistin kanssa, joka kaikenlisäksi onnistui jo vihaamaan minua ennen kuin huomaisi, että en edes osaa mitään.

//Hehe. MM- mitalistille :D//

Poika potkaisi pallon minulla, ja otin sen jalallani kiinni vaivattomasti. Poika ei näyttänyt yhtään pirteämmältä kuin minä.
"Vau, osasit potkaista. Hyvä, hyvä. Osaatko kuljettaa?" kysyin ehkä piikittelevästi. Nyt ei ollut minun päiväni. Potkaisin pallon takaisin. Jos poika saisi pallon kiinni, olisi kaikki paljon paremmin. Sitten ehkä voisin ajatella optimistisesti. Ikävä kyllä olin realisti, katsoin asioita suoraan silmiin. Tämä kundi ei ollut urheilija. Aloin epäilemään, oliko hän kundi ollenkaan. Eivätkös miehet yleensä ole juuri niitä urheilullisia?

"No kuule en osaa" sanoin äänettömästi, kun pallo eteni Karenin potkusta johtuen kohti minua. Jos sain olla onnekas, kompastuisin ja voisin saada hyvän syyn, mutta valitettavasti maa oli tasaiseksi leikattua, eikä kuoppiakaan löytynyt. En ollut mainittavan hyvä näyttelijäkään joten stunt temppujen tapaiset kaatumiset saisi unohtaa. Otin pallon ja pysähdyin paikalleni, enhän minä palloa tässä vauhdissa osaa sekä ottaa kiinni että jatkaa kuljettamista ilman, että katkaisen parit sääriluut ja varpaat siinä mukana. "Annetaan tän vaan olla, en mä osaa mitään tällästä sontaa pelata, jossa kaikki juoksee ku sekopäät jonku pallon perässä" potkaisin pallon takaisin ja istuin maahan. Tämä ei varmana saisi hyvää vastaanottoa Karenilta.

Minun teki potkaista tuota jätkää persuksille. Mikä hemmoteltu kakara! Hän oli ihan neiti! Otin pallon kiinni, tönäisin sitä jalallani taaksepäin ja nopeasti siirsin jalan sen taakse, antaen pallon vieriä jalkani päälle. Nostin nopeasti pallon jalallani käsieni ulottuville ja tartuin siihen käsilläni. Kävelin kundin luokse. Heitin pallon häntä kohti, niin että se kimposi hänen päästää, ja otin sen kiinni. Se ei sattunut, mutta oli helvetin ärsyttävää. Kumarruin hänen puoleensa.
"Kuule neiti, sinä valitsit tämän kurssin ihan itse, ja koska minut on valittu sinun pariksesi, sinä myös teet tällä tunnilla jotakin! Vaikka minun pitäisi itse potkia sinua perseelle. Opettajakin olisi varmasti jo tehnyt sen, ellei laki kieltäisi kurittamista. Ja minulla todellakin loppuu ihan juuri kärsivällisyys joten ylös siitä, ja nopeasti!" ärähdin. Hän ei pilaisi tätä tuntia nyt. Huomasin sivusilmällä opettajan hymähtävän. Hänkin sai osakseen Karenin-jäätävän-katseen joka vaivuttaa pahimmillaan ihmiset krooniseen uneen. Ainakin heikoimmat.

//okei tää teksti on ihan sontaa.... Mutta saan jotain riidansiementä aikaiseksi, joten.... :D //

Vaikka minun OLISI kuulunut olla mies tässä tilanteessa, olisin halunnut vain juosta karkuun, kun Karen lähestyi erittäin epämiellyttävän uhkaavasti pallonsa kanssa. Eikä kulunut kuin hetki tai kaksi, kun löysin pallon päästäni kimmonneena takaisin hänelle. Jos olisin yhtään rohkempi, olisin huutanut muutaman saatanan ja hiukan vielä siihen päälle, mutta kerta en ollut niin tyydyin olemaan hiljaa.

Se mitä en olettanut, oli tämän selkeästikin temperamenttisen neidin huuto siitä kuinka yhtäkkiä koko maailma ja jumalatkin syyttivät minua olemassa olostani, tai no en kuunnellut juurikaan kuin sen osan että olin neiti ja bla bla bla bla perse blaa blaa kärsivällisyys loppuu ja sitä rataa. "Ei nyt satu kiinnostamaan potkia jotain kumista ruutupalloa" itseasiassa pallossa ei ollut ruutuja, mutta pikku vikoja. Ei se kyllä kumiakaan ollut...mutta en nyt tienny mitä muutakaan sanoa, hyvä kun uskalsin edes avata suuni.

Katsoin poikaa kuin typerystä.
"Nämä ovat halpispalloja, joten ne ovat muovia. Parhaat jalkapallot ovat nahkaa" sivistin kundia. Sitten vilkaisin opettajaa joka vihelsi pilliin.
"Nyt aloitetaan pelaaminen!" tämä huusi. Muut kerääntyivät hänen ympärilleen kun hän jakoi joukkueita. Valahdin valkoiseksi, okei valkoisemmaksi, kun kuulin että olisin arvatkaa-kenen kanssa samassa joukkueessa. Vihasiko tuo opettaja minua? Minähän olin loisto-oppilas urheilussa. Katsoin kundia.
"Nyt nouset ylös tai itket ja nouset", uhkasin.

No anteeksi etten ole mikään kävelevä wikipedia, halusin sanoa, mutta päätin vain jättää sanani mulkaisuun, joka toivottavasti siivitti asiakaskuntansa. Olisin voinut vannoa, että sillä hetkellä, kun joukkueet valittiin olisin voinut onnistua tekemään maailman turhautuneisimman huokauksen sitten maailman synnyn. Pää painuksissa liikuin muun joukkueen luokse ja olin valmiina varaamaan vaihtopenkin. "Joo kaikille varmaan sopii jos mä katosn nyt takavasemmalle vaihtoon" ilmoitin ja odottamatta muitten myönteisiä tai kielteisiä vastauksia kipitin (miehinen ilmaus, tiedän xD) penkille istumaan. Olin varma, että saisin kuulls opettajalta tästäkin, hän pistäisi minut vaikka väkisin pelaamaan.

Mulkaisin poikaa, mutta ehkä toisaalta oli parempi että hän oli vaihtopenkillä. Sovimme missä kukakin oli. Minä pääsin hyökkäämään. Opettajakin mulkaisi Herra Hiirulaista näreissään, mutta taisi jo luovuttaa hänen suhteensa. Minä en. Saadessani pallon lähdin kuljettamaan sitä eteenpäin, mutta "Vahingossa" potkaisinkin sen suoraan päin Herra Hiirulaista. Ja se oli kova potku. Muut joukkuetoverini mulkoilivat minua.
"Ups" sanoin vieden käden suulleni ja katsoin taivasta kuin olisin nähnyt avaruusaluksen.

Sain olla rauhassa penkillä ehkä sen alle minuutin, kun pallo lensi suoraa naamani. Oletin sen olevan joku korsto, joka nyt huvin ja hyödyn vuoksi potkaisi pallon minua päin, mutta etsiessäni aiheuttajaa katseellani törmäsin väkisinkin Kareniin, joka selkeästikin oli "yllättynyt" vahingostaan. Aivan varmasti olikin potkaissut vahingossa, paskanmarjat. Toisaalta tätähän minä halusin, pois pelistä, kiitos neiti-tiedän kaiken kaikesta, saisin olla pelaamatta.

Halusin huutaa kuinka väärin koko maailma oli, mutta istuin tyrmistyneenä paikalleni, pidellen kasvojani ja yritin löytää jotain sanottavaa. Käännyin vilkaisemaan maikkaamme, joka lähes nauroi vatsalteen maassa ja jos joku tässä ansaitsi pallon päähänsä tai hiukan rajumpaa, olisi se opettaja. Nousin ylös ja potkaisin pallon vihaisesti takaisin, sen jälkeen lähdinkin kävelemään pois kentältä mielessäni alati kasvava tappolista. "Sori, joudutte nyt pelaamaan ilman vaihtopelaajaa, harmi että siinä joutuu juoksemaan sitten aika paljon" sanoin hiukan ivaillen Karenia katsoen, vaikka ilmoitus olikin koko poppoolle.

Tuijotin ehkä hiukan ylimielisetikin kundia.
"Terve menoa" mutisin. Ei hän kuitenkaan olisi ollut hyödyllinen. Jos hän olisi pelannut, olisivat muut saaneet juosta ahta kauheammin, jottei pallo vahingossakaan joutuisi hänelle. Se ei olisi ollut hauskaa kenestäkään, paitsi toisesta joukkueesta. Miksi helvetissä kundi valitsi futiksen? Se ei sopinut hänelle ollenkaan. Yrittikö hän ensimmäisen tunnin, mutta totesi sitten ettei se ollutkaan hänen juttunsa? No hällä väliä.

//Mitäs nyt? Mä muuten huomasin näissä kahdessa kaksi yhtäläisyyttä. Musiikki ja molempikätisyys :D //

"STOP TYKKÄNÄÄN NUORI HERRA!" okei, saisin siis istua jo huudosta päätellen kentän laidalla katsomassa ja ottamassa muutaman lisä pisteen naamatauluuni. "Poissaolojasi on sen verran, että eiköhän me laiteta sinut pelaamaan vaan" maikka virnuili oikein pirtsakasti minulle unelmoidessani kirveestä. "En nyt tiedä..pitää käydä-" "Mitään suotta, sinulla on jalat, KÄYTÄ NIITÄ JA MENE KENTÄLLE!" melkein hyppäsin kauhusta ja ryntäsin kentälle muiden harmiksi...tietenkin.

Kuului vihellys ja pallo lähti liikkeelle. Kostaisin edellisen varmasti ja mikäs sen helpompaa, kun olimme samalla puolella kuitenkin. Tai no, kuka normaali aikoo vahingoittaa omaa pelaajaa..minä kai. Ei ollut hajuakaan mitä kentällä tein, oikeastaan kävelin edestakaisin maalien välillä ja yritin olla saamatta palloa, joka oli helppoa kun ei kukaan sitä syöttyänytkään.  Toisinaan vaan pysähdyin paikalleni ja katselin taivasta.

//haha he ovatkin samankaltaisempia kuin luulevatkaan xD.

//jäin puhumaan faijan kanssa sori//

Ei herranjumala. Katsoin opettajaa. Miksei hän voinut vain antaa olla? Ylpeys ehkä? Tämän viheltäessä pilliin peli jatkui. Sain pallon ja lähdin juoksemaan sitä kuljettaen kohti vastistajan maalia. Eteeni sattui vastapuolen pelaaja. Pysähdyin, potkaisin pallon taakseni, mutta otin sen kiinni ennenkuin se meni liian kauas. Pelaaja oli jo miltein juoksemassa taakseni. Lähtiessäni jälleen juoksemaan kohti maalia, potkaisin palloa niin kovaa, että se suorastaan lensi vastapelaajien ohitse, ja suoraan maaliin. Jotenkin sain purettua vihaa urheilemalla. Se auttoi useinmiten myös suruuni. Jäin seuraamaan maalin aloituspotkua. Joukkueellamme oli ensimmäinen piste. Löin yläfemmat jonkun joukkueemme kundin kanssa.

//kello ei voi olla noin paljon. Pitää kohta mennä, veljenpoika tulee aamusta. Enkä oikeasti herää ajoissa jos en mene nukkumaan. Sallin itselleni puoli tuntia...//

Karenin tehdessä maalin olin jossain sivummalla kaivelemassa maata tai muuta yhtä säälittävää, mutta varsinaosesti pelissä en ollut mukana. Tämän lyödessä ylävitosia jonkun jätkän kanssa, jolla oli enemmän lihasmassaa kuin järkeä. Pihisin kiukusta, kyllähän minäkin nyt yhden maalin osaisin tehdä, ehkä jos koko kentällä ei muita pelaajia olisi. Aivan piikitelläkseni huomaamattomasti, kiirehdin muiden mukana kehumaan maasta taivaisiin kuinka hieno maali se nyt olikaan. Pieni virne naamallani kehuinkin suoritusta, "Hyvä tuuri sulla" meinasin jopa taputtaa olalle toverillisesti, mutta olisin saanut turpaani.

Hymyilin ivallisesti kundille.
"Kun minun 'tuurini' teki maalin, mitä sinä teit?" kysyin kääntäen hiukan päätäni, kuten minulla oli tapana. Siristin silmiäni.
"Maalipotku!" opettaja huusi. "Pelatkaa niin, että isänne olisivat tikahtua ylpeydestä!" tämä jatkoi huutoaan. Se osui. Vilkaisin opettajaa ja hetken katseestani kuvastui suru, mutta se kesti muutaman sekunnin. Pyyhin sen pois kasvoiltani, vilkaisin sitten kundia, ja siirryin paikalleni. Odotin maalivahdin potkua.

"Harrastin tuolla sivummalla vähän arkeologiaa" vastasin, mitä sitä valehtelemaan, etten tehnyt kärpäsen paskan vertaa koko joukkueen eteen. Maikkamme oli kyllä täysipäinen natsi, oma isäni ei nyt koskaan edes uskoisi jos sanoisin, että liityin jalkapallokurssille. Nauraisi itsensä hengiltä luultavammin ja veisi mukanaan koko suvun, minä ja jalkapallo olimme suhteellisen kaukana toisistamme. Neiti hapannaama ei näyttänyt olevan sen iloisempi kommentista, lähes näytti loukkaantuneelta.

Vastustajan maalivahti potkaisi palloa ja katselin lähes kaihoisasti miten koko kiinnostukseni jalkapalloon lensi sen mukana. Päädyinkin siis lähes istumaan kentällä, kun muut yrittivät väistellä minua.

Vaikka pyyhkäisinkin surun kasvoiltani, itkin sisäisesti. En ollut päässyt sen yli, että isäni oli kuollut. Ei ollut reilua, että juuri hänet oli hukutettu. Sillä sitä mieltä minä asiasta olin. Se oli ollut tahallista. Vaikka todisteita siitä ei ollutkaan. Vaikka en häntä enää kovin hyvin muistanutkaan, muistin joitakin asioita. Kuten hänen rakkautensa urheiluun. Hänen kanssaan siitä pystyi keskustelemaan, pidin urheilusta jo pienenä.
 
Havahduin ajatuksistani vastapuolenpelaajan juostessa pallon kanssa suoraan ohitseni. Mikä minua vaivasi? Miten suru tuli pintaan juuri nyt? Suutuin itselleni, ja lähdin pallon perään. Olin melko nopea, ja pian olin pelaajan rinnalla. Hän oli potkaisemassa palloa meidän maaliimme, ja potkaisin sitä juuri ennen häntä, suoraan yhdelle joukkueestamme, joka vei sen kohti maalia. Jäin paikoilleni. Vaikka se ihme olikin, minua ei enää huvittanut pelata. Taisin olla todella sairas.

//Pitää mennä tulen salaa kännykällä kohtapuoliin :) Koska eräs henkilö.

Katsoin pää kallellani, kun Karen jopa menetti pallon, tai no ainakin jäi jälkeen ensiksi, jonka jälkeen kiri pelaajan takaisin kiinni. Saatuaan pallon takaisin oman puolulaisille, jäi tämä paikoilleen seuraamaan tilannetta, tai näytti enemmän, että hän oli omissa maailmoissaan. Ehkä hän viimein ymmärsi kuinka rasittavaa oli juosta edestakaisin suurella kentällä.

"Mikäs jalkapallomaisterille tuli, kun ei peli suju?" kysyin. Tarkoituksellisesti jätin sen ilkeän vivahteen pois äänestäni, en minä todella ilkeä ihminen ollut, helposti ärsyyntyvä korkeintaan ja halusin välttää naamastani lisää mustelmia. "Tajusitko tämän jalkapallon todellisen luonteen?" kysyin kävellen laiskasti eteenpäin.

Vilkaisin poikaa. Suru vilahti taas kasvoillani, sitten ilme muuttui kivikovaksi.
"Et halua tietää, usko pois", vastasin jätkälle. En enää muistanut hänen nimeään, mutta sillä ei ollut minulle väliä. Minulle tuli hiukan huono olo. Harkitsin pyytäväni, että saisin istua hetkeksi. Mutta ruumiillista vikaa ei ollut, joten en uskonut että sitä sallittaisiin. Ainoa vika oli henkinen.

Katsoin haastavasti takaisin "Entä jos haluankin?". Oikeastaan olihan tämä puoliksi totta, tietysti autoin ihmisiä jos heillä oli oikeita ongelmia, olivat he sitten kuinka hyviä tai ei niin hyviä ystäviä. "Älä huoli, en aio kostaa sitä aikaisempaa, taidan kostaa jo osaamattomuudellani ja laiskuudella sen puolen" lupasin, ja ehkä voisin pitää sen tässä tapauksessa, jos tuo ei täysin kaikkitietäväksi kivinaamaksi heittäytyisi.

"Okei, eiköhän tämä tunti ollut tässä! Huomenna näemme muutamien poikien kanssa liikuntatunnilla, mutta muille ensiviikkoon", opettaja huudahti juuri parahiksi, jottei minun tarvinnut vastata. Käänsin selkäni hänelle. Nämä olivat viimeiset tuntini tältä päivältä. Hengitin hiljaa syvään. Rauhoitu Karen. Telaa.

Maikkamme huudeltua jo käheytyneellä äänellä ohjeita, ei Karen vastannut sanaakaan. Tämä ei vaikuttanut ollenkaan hänen tapaiseltaan, se mitä minä olin tunnilla kokenut kertoi jo tarpeeksi, että tyttö vastasi kaikkeen tiuskimalla. Oikeastaan vain minulle ihan ymmärrettävästä syystä ehkäpä. Päätin napata kamppeeni sivulta mukaan, nyt kerrankin, kun ne muistaisin. Ensiviikolla voisin taas mukavasti jättää tunnin välistä.