Sinä tuulisena elokuun päivänä minä seisoin pakaasieni kanssa Heyshamin lauttasatamassa. Odotin lauttaa, johon astuminen kenties muuttaisi elämäni. Kuinka suuresti, sitä en tiennyt. Katselin tummansinisenä lainehtivaa merta ja aaltojen törmäilyä laituriin. Punainen, jo parhaimmat päivänsä nähnyt matkalaukku kökötti jalkojeni juuressa kuin uskollinen koira. Minulla oli ollut se jo Aidensfieldin vuosista asti.
Aidensfield... Päässäni pyörivät vieläkin ne kamalat muistot kiusattuna olon ajalta. Ennen ensimmäistä luokkaa minulla oli ollut ihan mukava määrä kavereita, joihin olin tutustunut seurakunnan järjestämän päiväkerhon kautta. Kaikki oli ollut niin hyvin kuin vain olla saattaa - kunnes tuli aika aloittaa koulu. Kylmät väreet kulkivat ihollani ajatellessani ekaluokan ensimmäistä päivää. Minä, pienikokoinen tytönrääpäle, astumassa toiveikkain mielin alakoulun portista sisään. Puolta isomman nelosluokkalaisen jalka työntymässä omani eteen. Tömähdys maahan. Inhottava kuravesi kasvoilla ja vaatteissa. Isojen poikien ilkeä nauru. Kukaan ei nähnyt, ei puuttunut asiaan. Eikä se siihen ollut jäänyt. Päivästä päivään, aina kun opettajat selkänsä käänsivät, olin saanut kokea kurjaa kohtelua muilta oppilailta. Vaikka siitä kaikesta on useita vuosia, kuulen vieläkin korvissani heidän ilkeät sanansa: "Rumilus!" "Ei susta oo mihinkään!" "Haluutsä turpaas?" Ja kun he olivat saaneet tietää minun olevan uskovainen... Kaikki oli vain pahentunut. "Painu kotiis v*tun jeesustelija..." Pian kiusaajat olivat vetäneet puolelleen kaikki ystävänikin. Kaikki vastaan yksi. Aina-yksin Ariel. Ariel Jeesustelija.
"Onko sinun kylmä?" tuttu ääni havahdutti minut muistoistani. Käännähdin kohti takanani olevaa ruskeata puupenkkiä, ja taistelin pienen hymyn kasvoilleni osoittaen sen rauhallisesti istuskelevalle Matildalle. Isoäitimäisen pyöreä ja aina yhtä lempeä taloudenhoitaja oli pukeutunut vanhanaikaisesti mustaan arkimekkoon. Hädin tuskin olin saanut hänet suostuteltua jättämään pitsireunaisen esiliinan kotiin. Ikääntynyt nainen katseli minua utelias ja huolehtivainen ilme kasvoillaan.
Tajusin täriseväni yhä ja suljin vaaleanvihreän tuulitakkini vetoketjun paremmin. "Kaikki on hyvin", vastasin tekopirteällä äänellä. Oikeasti olin hermostunut ja palasina. Minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä pian alkavan neljä tuntia kestävän lauttamatkan jälkeen tulisi tapahtumaan. Ehkä eksyisin Douglasin kaupungin asfalttiviidakkoon. Tai vaikka pääsisinkin turvallisesti määränpäähäni... mitä sitten? Sopeutuisinko ollenkaan muiden joukkoon? Vai tulisiko minusta taas se kiusattu hylkiö?
Kiusaaminen oli tauonnut moneksi vuodeksi, kun perheeni oli muuttanut muualle, kaupunkiin nimeltä Lancaster. Äitini työskenteli tuolloin uskonnonopettajana koulussani ja isäni toimi pastorina paikallisessa helluntaiseurakunnassa. Ystävien saaminen ei ollut helppoa sielläkään, mutta ainakaan minua ei kiusattu.
Tuona aikana olin alkanut kiinnostua enemmän lukemisesta ja opiskelusta. Kun muut ikäiseni hengailivat porukoissaan, minä istuin yksin kirjat seuranani. Lukeminen alkoi näkyä myös arvosanoissani; hyppäsin keskiverto-oppilaasta luokan priimukseksi yhden lukuvuoden aikana. Ajattelin, että tässä olisi edes yksi asia, jossa olisin hyvä. Se ajoi minua tavoittelemaan yhä parempia arvosanoja ja lopulta teki niistä pakkomielteen. Mikäli en saanut täysiä pisteita kokeesta, olin pettynyt itseeni.
Asuttuani joitakin vuosia Lancasterissa elämääni oli törmännyt eräs ihminen, josta oli tullut minulle hyvin tärkeä. Luokalleni saapui tuolloin vaihto-oppilas Suomesta. Kun olimme huomanneet olevamme molemmat uskossa, olimme alkaneet viettää välitunteja yhdessä ja... kaikki oli vain jotenkin tapahtunut.
'Daniel, Daniel...' ajattelin nojautuessani satamalaiturin metallikaidetta vasten tuijottaessani horisonttiin. 'Rukoilethan puolestani, missä sitten menetkin.' Danielin koulu taisi olla jo alkanut... Suomessa loma alkoi ja loppui aikaisemmin.
Vasta nyt huomasin Matildan tulleen viereeni. Rakas vanha nainen katsoi minua lempeän tutkivin silmin.
"Jännittääkö sinua?"
Pidin katseeni merellä, en sanonut mitään. Kohautin vain toista olkaani.
Matilda huokaisi ja sanoi: "Onhan tämä isonpuoleinen juttu. Kokonaan uusi koulu ja uudet ihmiset. Et ehtinyt edes käydä tutustumassa etukäteen. Ja nyt vain minä olen täällä kanssasi. Kuinka toivonkaan, että vanhempasi olisivat täällä saattamassa sinua uuteen vaiheeseen elämässäsi."
Vasta puoli vuotta sitten olin saanut tietää, että vanhempani olivat saaneet kutsun lähetyskentälle. Isäni kertoman mukaan sekä hän että äiti olivat nähneet kolmena yönä peräkkäin saman unen, jossa heidän käskettiin lähteä Ugandaan. He uskoivat tämän olevan kehotus Korkeimmalta. Niinpä he olivat päättäneet sitä noudattaa. Minua he eivät kuitenkaan tahtoneet ottaa mukaansa. "Olet niin lahjakas lapsi. Sinun on parempi suorittaa opiskelusi loppuun. Ymmärräthän sinä?"
'Neljäs käsky. Kunnioita isääsi ja äitiäsi.' En siis sanonut vastaan. Salaa vuodatin kuumia kyyneleitä huoneessani, luulin ettei kukaan huomannut. Matilda taisi kuitenkin arvata.
Vanhempani tiesivät, että Matilda oli hyvinkin tarpeeksi vanha siirtyäkseen eläkkeelle. He eivät halunneet tuottaa vanhalle taloudenhoitajalle enempää työtä (vaikka tuskin se työtään rakastavaa Matildaa olisi lainkaan haitannut), joten minut päätettiin siirtää sisäoppilaitokseen. Sopivimmaksi vaihtoehdoksi osoittautui koulu nimeltä Quine's Hill. Isä oli käynyt siellä minun tietämättäni ja ilmoittanut minut ensi lukukautta varten. En ollut edes koskaan käynyt katsomassa paikkaa. Totta kai se jännitti.
Kauempaa näkyi saapuvan valkea lautta. Se lipui hiljalleen kivisen sataman laituriin, jolla seisoin. Muutamia ihmisiä astui kannelle. Douglasin lauttaa kuulutettiin lähteväksi viiden minuutin kuluttua. Äkkiä minä ja Matilda loimme pitkän katseen toisiimme. Me molemmat tiesimme, että tuo lautta oli minun. Lähdön hetki oli käsillä.
Nostin maasta uskollisen matkalaukkuni ja heitin suuren repun selkääni. Matilda auttoi minua kantamaan tavarani lauttaan. Mustiin pukeutunut mies otti minulta maksun ja hymähti partaansa. "Uuteen kouluun, vai?"
"Mm", nyökkäsin.
Pian kelloa soitettiin. Lautta oli lähdössä. Matilda halasi minua viimeisen kerran, ennen kuin käpytteli takaisin laiturille.
"Onnea matkaan, rakas lapsi."
Tuijotin Matildan etääntyvää pyöreätä hahmoa, kunnes se katosi entisen elämäni mukana kaukaisuuteen. Edessä olisi pitkä matka täynnä moottorin hurinaa, aaltojen loisketta ja hermostuneita, pelokkaita ajatuksiani. Päätin siirtyä kannen alle etsimään jotakin rauhallista paikkaa. Onneksi Douglasiin ei ollut tänään matkalla montaa ihmistä, joten saatoin vetäytyä lautan perälle hiljaiseen nurkkaan. Istahdin mukavalle istuimelle ja kaivoin vaivihkaa farkkukantisen Raamatun repustani. Asetin sen lepäämään reisilleni ja ristin käteni sen päälle. Ainoa, johon saatoin tällä hetkellä turvautua, oli Jumalani.
'Isä meidän, joka olet taivaissa... Varjele minua.'
Avasin Raamattuni valitsematta erikseen kohtaa. Ensimmäiset sanat, jotka sattuivat silmiini, kuuluivat: "Älä pelkää, sillä minä olen kanssasi. Älä pälyile ympärillesi, sillä minä olen sinun Jumalasi. Minä vahvistan sinua, minä autan sinua..." Jotenkin nämä sanat antoivat minulle rohkeutta ja pelko minussa väistyi hetkeksi. Sen ansiosta lakkasin ajattelemasta tulevaa ja uppouduin yhä syvemmälle Jesajan kirjaan. Miten joku voisi ymmärtää kaikki tuon miehen muinoin kirjoittamat ennustukset? Fysiikan oppikirjatkin olivat selkeämpiä kuin tämä.
Keskittyessäni lukemiseen en kiinnittänyt huomiota nuorekkaan näköiseen naiseen, joka astei reipasta vauhtia lautan etupuolelta minua kohti. Niinpä hätkähdin kuullessani äänen aivan vierestäni: "Sinäkö olet Ariel Scott? Sen nimisen tytön pitäisi olla tällä lautalla."
Käänsin katseeni ja näin tämän mielestäni pitkähkön, lyhythiuksisen naisen seisovan istuimeni vieressä kysyvä ilme kasvoillaan. Hän oli minulle täysin tuntematon, mutta vaikutti ystävälliseltä. Kannattaisi varmaan olla kohtelias. Niinpä nyökkäsin ja vastasin: "Kyllä. Entä te, rouva? Kuka mahdatte olla? Ja jos saan tiedustella, miksi etsitte minua?"
Outo nainen hymähti ja sanoi: "Osaatpa sinä puhua vieraille ihmisille. Mutta kuule, minua ei tarvitse teititellä. Saan kai istua tähän?" Hän osoitti vieressäni olevaa istuinta. Ennen kuin ehdin vastatakaan, hän oli pehmeästi heittäytynyt sille. Tämä tyyppi ei kursaillut. "Niin, tosiaan, minun nimeni on Gillian Reeves. Mutta kutsu minua Jilliksi, okei?" Nainen ojensi kätensä, ja kättelimme asianmukaisesti.
"Tuota, anteeksi, mutta nimenne ei sano minulle mitään, rouv... Jill", korjasin hämmentyneenä.
Jill, kuten häntä ilmeisesti oli kutsuttava, näytti tajunneen ja läimäisi kädellä otsaansa. "Oh, aivan, en tullut ajatelleeksi. Katsos, sinähän olet matkalla Quine's Hillin kouluun, etkö olekin? Minä olen siellä töissä. Toimin koulussa pääasiassa opinto-ohjaajan tehtävissä. Katsos, olin vastikään lomalla Englannissa. Oikeastaan minun piti palata Mansaarelle vasta ylihuomenna, mutta sitten sainkin tiedon uudesta oppilaasta, joka kenties tarvitsisi apua. Tarkoitan sinua, kulta. Joten saavuin lautalle, etsin sinut ja tässä nyt ollaan. Älä huolehdi mistään, matkustat kanssani koululle ja minä opastan sinut alkuun." Jill hymyili minulle ystävällisesti.
Hämilläni hymyilin takaisin. Kai tämä uusi tuttavuus oli sitä mitä sanoi olevansa? Tiesin etten toistaiseksi voisi olla varma. Nainen kuitenkin vaikutti rehdiltä, ja tajusin, ettei minulla olisi juuri muuta vaihtoehtoa. Yksin olisin hukassa. Siispä päätin luottaa Jilliin.
Lauttamatkan aikana Jill osoittautui avoimeksi ja todella puheliaaksi ihmiseksi. Täysin minun vastakohtani. Tuskin sain sanaa suustani, mutta Jill ei sallinut tilanteen muuttua kiusalliseksi. Hän oli äänessä melkein koko seuraavat kolme tuntia, oli peräti hämmästyttävää, miten hän pystyi puhumaan noin paljon. Jill kertoili minulle kaikesta mahdollisesta kouluun liittyvästä; itse rakennuksesta, sen ympäristöstä, kollegoistaan sekä jonkin verran myös koulun oppilaista. Hän väitti, että löytäisin uusia ystäviä tuossa tuokiossa. Niin juuri, ihan varmasti. Jill ei tosiaankaan tuntenut minua. Olin kuitenkin kiitollinen ajanvietteestä, oikeastaan hänen juttunsa olivat perin kiinnostavia. Ainakin tietäisin koulusta jotain etukäteen.
Ennen pitkää matka oli lopuillaan, ja minä ja Jill otimme tavaramme ja läksimme lautan kannelle. Katselimme Douglasin satamaa, johon lautta lipui rauhallisesti, ikään kuin hidastaen jännittynyttä hetkeä. Pian astuisin minulle täysin tuntemattomalle saarelle seuranani lähes tuntematon ihminen. Jostain syystä en kuitenkaan pelännyt.
Pian lautta oli kuitenkin kiinnittynyt satamalaituriin ja ihmiset alkoivat poistua. Mekin kävelimme ramppia alas , Jill ja minä. Kun saimme tavaramme raahattua kivilaiturilta syrjemmäksi, Jill otti johdon ja pyysi minua odottamaan kamojen kanssa sillä aikaa kun hän hakisi auton. Istahdin uskollisen koirani päälle (huomaa: matkalaukku) ja katsoin Jilliä, joka käveli kauempana sijaitsevaa varastomaista rakennusta kohti. Tulin ajatelleeksi, että ehtisin odotellessani tarkistaa Facebookin. Ehkä äiti tai isä olisi laittanut viestiä. Kaivoin takkini taskusta kännykkäni. Akku näkyi olevan melkein lopussa. No, kyllä kai se riittäisi pikaiseen tarkistukseen. Netti päälle... Ja kyllä! Facebookissa odotti yksi uusi viesti! Kappas, Danielilta. "Lykkyä tykö uuteen kouluun, rakas! Siunausta <3" Ehdin juuri kirjoittaa vastauksen, ennen kuin kännykkäni sammui. Hiivatin Nokia.
Ei aikaakaan, kun eteeni kaarsi hopeanvärinen Ford. Hyväntuulinen Jill nousi ratin takaa ja avasi auton takakontin. Vaati melkoisia tetriksenpeluutaitoja saada kaikki pakaasimme ahdettua pieneen tavarasäiliöön, mutta muutaman yrityksen jälkeen onnistuimme. Jill hyppäsi takaisin rattiin ja minä istuin varoen takapenkille.
"No niin, nyt lähdettiin!" Jill hihkaisi ja painoi kaasupolkimen pohjaan. Uudehkon näköinen auto ärjäisi ja syöksähti liikkeelle. Sain huomata tulevan opettajani olevan melkoinen kuski. Keskellä kaupunkia Jill malttoi hidastaa sallittuihin nopeuksiin, mutta sen ulkopuolelle päästyään vauhti kasvoi ja hän ajoi varmasti ylinopeutta hiljaisella tiellä. Istuin penkkiin liimautuneena ja tuijotin ikkunasta peltoja ja puita, jotka vilahtelivat ohi yhä nopeammalla vauhdilla. Minua alkoi hirvittää. Tätä vauhtia joutuisimme vielä onnettomuuteen. Miksei poliisi pysäyttänyt meitä? Oliko täällä edes sellaisia näkemässä? Minun oli pakko irrottaa katseeni ikkunasta. Katsahdin Jilliä, joka eteenpäin kumartuneena nojasi jännittyneenä rattiin. Hänen silmänsä olivat kuin naulitut tielle. Miten Jill hallitsikaan autonsa tässä vauhdissa! Hän vaikutti niin keskittyneeltä, etten uskaltanut huomauttaa vauhdista.
Hullua kaahausta ei kuitenkaan kestänyt montaakaan minuuttia, kun Jill jo hiljensi vauhtia. Pian auto kaarsikin soratietä pitkin laajalle nurmikon peittämälle pihalle. Puutarha näytti erityisen hyvin hoidetulta. Pihan toisella laidalla seisoi ylväänä suuri nelikulmainen rakennus, jonka seinät näyttivät olivat täynnä ikkunoita. Pihalle antavan pääoven yläpuolella oli kyltti, jossa luki suurin ja arvokkaan näköisin kirjaimin "Quine's Hillin sisäoppilaitos".
Jill pysäytti Fordin rakennuksen eteen ja purimme tavarat autosta. Sydämeni pamppaili vieläkin hurjan ajomatkan jälkeen - vai johtuiko se jännittämisestä? Jill kävi parkkeeraamassa autonsa koulun taakse, minkä jälkeen otimme tavaramme ja astuimme sisään koulun eteishalliin.
Jill jätti kassinsa huolettomasti käytävälle odottamaan. Hän katsoi minua mukavaan tyyliinsä ja sanoi: "Näytän sinulle ensin huoneesi. Se sijaitsee pari kerrosta ylempänä. Seuraapa minua!"
Kuljin Jillin perässä ripeää vauhtia monet portaat ja käytävät, eikä hän kävellessämme voinut pitää suutaan kiinni, vaan puhui kaikesta mahdollisesta. Usein, kun tulimme jonkun asuinhuoneen ruskealle ovelle, hän pysähtyi kertomaan sen asukkaista jotain. Minulle toistaiseksi tuntemattomien ihmisten nimet vilisivät mielessäni, ja unohdin asiat melkein heti kun Jill oli niistä kertonut. Ei lainkaan minun tapaistani. Sokkeloisen tuntuisten käytävien läpi kulkiessamme avautui silloin tällöin ovia niiden varsilta, ja uteliaita ihmisiä ilmaantui niistä katsomaan, mitä oli tekeillä. Minua nolotti aivan kamalasti, kun tunsin että minua tuijotettiin ja kuulin kuiskauksia takanani. Onneksi Jill ei jäänyt esittelemään minua toisille, vaan kiirehti eteenpäin vaikka tervehtikin rennosti silloin tällöin ovista kurkkivia oppilaita.
Viimein pysähdyimme puuoven eteen, ja Jill kertoi, että tässä olisi huoneeni. "Saatkin sen kokonaan omaan käyttöösi. Huonetoveria emme nyt sinulle saaneet."
'Sopii mainiosti', ajattelin ehkä vähän sarkastisesti. Aina-yksin Ariel.
Jill avasi oven ja päästi minut tutkimaan tilavaa huonetta. Sänkyjä oli monta kappaletta, kirjoituspöytäkin löytyi. Ilahduin nähdessäni vielä tyhjän kirjahyllyn, täydellisen paikan lukuisille kirjoille, jotka olin tuonut mukanani. Muuten huone näytti melko tylsältä ja tavanomaiselta, mutta saisin siitä kyllä todella mukavan päästessäni asettumaan taloksi.
"Voit jättää tavarasi tänne", Jill sanoi, "mutta pura pakaasisi vasta myöhemmin. Nyt sinun olisi parasta ilmoittaa saapumisestasi rehtorille."
"Selvä," vastasin. Jätin matkalaukkuni, reppuni ja kangaskassini huoneen lattialle. Jill lukitsi oven (mistähän hän oli ehtinyt hommata avaimen?) ja johdatti minut muutamaa kerrosta alaspäin kanslian ovelle. Nyt minua alkoi jännittää enemmän kuin koskaan. Muistin Jillin kertoneen rehtorin olevan ankara ihminen. Miten hän oikein suhtautuisi minuun? Jill huomasi minun jännittävän ja hymyili minulle rohkaisevasti. Hän koputti napakasti ovea. Toiselta puolelta kuului tiukka miehen ääni: "Sisään!"
"Päivää, herra Corwin", Jill sanoi tähänastista kohteliaammin ja miltei työnsi minua edellään sisään ovesta. Olimme toimistomaisessa huoneessa, jonka seiniä peittävät hyllyt olivat täynnä täydelliseen järjestykseen aseteltuja mappeja. Huoneen keskellä oli suuri, korkea pöytä, jonka takana istui jäyhän oloinen, mustiin pukeutunut mies.
"Tässä olisi nyt tämä uusi oppilas, pyysitte minua saattamaan hänet."
"H-hyvää päivää, herra Corwin", sanoin ja niiasin vanhanaikaisesti. "Nimeni on Ariel Scott."
Käytökseni näytti miellyttävän rehtoria, ainakin jollakin tasolla. Hän nousi pöytänsä takaa kätelläkseen minua. Kädenpuristuskin tuntui viralliselta, jos niin voi sanoa. Herra Corwin toivotti minut tervetulleeksi kouluun asialliseen äänensävyyn. "Tarkastelin juuri viimeisintä todistustasi ja totesin, että arvosanasi ovat melko vaikuttavia, nuori neiti. Tulet kaiketi pärjäämään hyvin", hän myös totesi.
"Kiitoksia, herra Corwin", vastasin. Tilanne ei ahdistanut minua niin paljon kuin olin odottanut, itse asiassa kaikki tuntui menevän hyvin.
Herra Corwin asettui takaisin työpöytänsä ääreen. "Mutta eipä hukata aikaa. Annan sinulle joitakin ohjeita, lukujärjestyksesi ja muuta tärkeää. Ja tässä on avain huoneeseesi. Numero 147, eikö?" Hän katsoi kysyvästi Jilliä olettaen hänen tietävän, ja tämä vastasi myöntävästi.
Vastaanotin paperit ja avaimen rehtorilta ja poistuin huoneesta Jillin kanssa kohteliain sanoin. Päästyämme ulos kansliasta olin huojentunut. Rehtori ei ollutkaan kovin kamala, vaan oikeastaan hyvin asiallinen, mikä sopi minulle. Ainakin hän näytti suhtautuvan minuun myönteisesti.
Jill johdatti minut takaisin huoneeseeni, mutta varoitti, että tästä lähtien joutuisin etsimään tieni itse koulun sisällä. Voisin kuulemma kuitenkin kääntyä hänen puoleensa, jos tarvitsisin apua. Ja oppisinhan minä tuntemaan muitakin. Hän toivotti vielä minulle onnea, ennen kuin sulki oven ja lähti muihin töihinsä. Tarkastelin lähemmin rehtorilta saamiani papereita, ja sain selville, että oppituntini alkaisivat vasta huomenna. Huolellisen "ohjeiden ja muun tärkeän" lukemisen jälkeen laitoin paperit väliaikaisesti kirjoituspöydän laatikkoon ja siirryin matkalaukkuni pariin. Päätin jättää kaikki huoleni Jumalani käsiin. Ehkä tästä tulisikin jotain.
// Juu siinä on ensimmäinen tarina. Toivottavasti ei ollut liian sekava kun välillä hypitään menneeseen :P Ja katoin jostain muulta sivulta että lauttamatka kestäis 4 tuntia ja sit kun olin kirjoittanut niin näin että Quine's Hillin sivulla lukee että 2h, mut sit olis pitänyt muuttaa kaikki niin ei jaksanut :D//
Pääsivu 
Latest images 
