Ajatelmia tähtikaton alla

Aika nopeasti sain ymmärtää, että yhteen kasaantuvat poppoo ei ollut vain jutustelemassa mukavia. Vaikkei minua asia varsinaisesti kiinnostanut, enkä missään tapauksessa halunnut tunkea nokkaani muiden bisneksiin, ei se silti tarkoittanut, että kannustin koulun oppilaiden sisäistä kauppaa. Mutta minkäs sitä ihminen luonnolleen voisi, kaikissa meissä on se utelias puolikin, joka janoaa tietää kuumimpia juoruja. Jäin tarkkailemaan tilannetta, kun raha vaihtoi omistajaansa tavaroiden kera. Tietysti oli helposti arvattavissa, että tavara ei laillista ainakaan koulun puolesta ollut.

Koska ihminen ei myöskään koskaan voi olla tarpeeksi tyhmä ja aivoton, menin lähemmäksi kattotasanteen reunaa, jotta näkisin paremmin. "Arvatenkin niillä on täällä kunnon kuriiri toiminta meneillään" huikkasin taaempana istuskelevalle Charlotelle, kääntäen katseeni takaisin pihalla oleskeleviin nuoriin. Lähes transsissa olin seurannut toimintaa, kun tunsin kammottavan tuijotuksen maasta, suoraan itseeni. "Ömmm.. tota mä en ole varma, mutta...ne taisi..tai siis näkikin mut" siirryin nopeilla reflekseillä kauemmaksi rajasta, eihän sitä tiennyt jos olin kuvitellut kaiken. Sisimmässäni kuitenkin takoi varma vastaus, että minut oltiin nähty.

//revin aivoni irti..täällä nauran omille kirjoituksilleni..haha..tää ei oo siis yhtään nopeesti kirjoitettu tai mitään. :D

Olisin tahtonut sanoa pojalle jotakin sen suuntaista, että älä mene lähemmäksi reunaa. Tai jotain. mutta ei minussa ollut tarpeeksi rohkeutta siihen, joten katselin vain kun tuo meni. Nyökäsin hieman pojan ensimmäisille sanoille. Vedin neuleeni hihoja pidemmälle, käsieni peitoksi ja näpräilin sormillani sen helmoja. Pojan seuraavien sanojen jälkeen vetäydyin hieman kauemmaksi katolla. ”Miksi?” mutisin lähinnä itsekseni. En edes tiennyt mitä olin kysymykselläni tarkoittanut. Huokaisin hiljaa ja katselin poikaa.

En kuullut vastausta takaani, joten oletin, että joko Charlotte oli jo hyvän matkaa päässyt eroon näin idiootista ihmisestä, tai sitten ei reaktiota koko asiaan tulisi. Entä jos koko ryhmä päättäisikin tulla katolle tai tunnistivat minut ja saisin selkääni joka tapauksessa. Mittailin haittoja sekä hyötyjä keskenään, aprikoiden pitäisikö kenties jäädä katolle, lähteä kiipeämään alas silläkin uhalla, että joukkio odotti siellä tai suosiolla heittäytyä titanic-musiikin johdattelemana katolta alas kuin mikäkin kivi konsanaan. Yritin taistella vastausta pääni sisällä, ja huomasin Charloten lähteneen vielä kauemmaksi rajasta. Jos joku kysyisi nyt, pelkäsinkö, karjuisin myöntävän vastauksen kurkku suorana takaisin. "Musta tuntuu, että me tarvittais joku suunnitelma..miten päästä pois täältä..?" sanoin nolostuneena sekä pahoittelevasti Charlotelle. Miten tahansa asian olisi pistänyt, oli koko sotku minun syytäni. Jäin kuuntelemaan, josko ääniä kuuluisi, mutta oli melkein pelottavan hiljaista.

Joukon rentoa puheensorinaa ei enää kuulunut niinkuin aikaisemmin. Enkä voinut olla varma johtuiko se siitä, että olin palannut kauemmaksi rajasta, vai siitä että tosiasiassa joukko päätti kehitellä pääni menoksi jotain..mukavaa. Käännyin paniikissa ympäri, kun kuulin kengän raapivan sivummalla. "Okei..me tarvitaan se suunnitelma aika nopeasti" irvistin, kun ymmärsin ainakin yhden kiipeävän ylöspäin tasanteelle.

//sori jos nyt tässä vähän vien tarinaa eteenpäin, mutta ehkä helpompi kirjoittaa silleen. Emt, mutta vie toki tarinaa haluamaasi suuntaan, oon älyttömän huono kirjoittamaan tämmösistä. xD

Nousin seisomaan, vaikka en tiennytkään oliko se kaikkein paras idea. Mutta meidät oli jo huomattu, niin mitä siinä enää varovaisuuteen. Ja ainakan seisaalteen pääsi nopeammin hyppäämään alas katolta. Eikö vain? Kuulosti hyvältä suunnitelma G:ltä, piti vain keksiä jotain suunnitelmia yritettäväksi ennen sitä. Nostin sormeni vaistona kaulalleni, kuten aina kun pelkäsin. Nyökkäsin pojan sanoille, käännellen katsettani. Etsien jotain ideaa. ”Minä en ole Cleo, minä en osaa tällaista”, mutisin itsekseni.

Astelin varovaisesti sinne, minne pojan katse oli suuntautunut. Hullua, tiesin sen. Istuuduin aivan reunalle ja katselin alaspäin. Sieltä oli kiipeämässä yksi pojista ja muutama hänen ystävänsä oli alhaalla katselemassa suoraan ylös, minuun. Mahtavaa. Nousin takaisin jaloilleni, lähtien perääntymään kattoa pitkin jälleen kauemmaksi. ”Ehkä jokin suunnitelma todella olisi hyödyksi”, totesin pojalle. Voisimme vaikka pohtia millaiset hautajaiset tahdomme. Tai jotain.

Tunsin pienoisen paniikin nousevan aivoistani aina koko kehooni. Olisiko tämä se päivä jolloin kuolisin tai pääsisin ensimmäistä kertaa syntymän jälkeen sairaalaan paikattavaksi? Katsoin vain paikallani jähmettyneenä yrittäen saada järkeä päähäni, että keksisimme jotain.  Katsoin silmät pyöreinä, kun Charlotte lähestyi reunaa ja tuijotti alaspäin. "Mitä ihmettä sä puuhaat?" yritin kuiskia, vaikka minuthan tuo poppoo oli nähnyt, voisin vaikka huutaa maammelaulua eikä se juuri muuttaisi tilannetta. Pystyin lähes kuvittelemaan päässäni olevat hammasrattaat, jotka juuri tällä samaisella hetkellä jumittivat paikallaan. "Okei..jotain..jotain..mitä tahansa" mumisin ja astelin epävarmasti ympäri kattoa. "Hei, ennen kuin me hypätään tai tehdään muuta äkkinäistä ja ehkä muuttamatonta niin jos esitetään, että oltais halukkaita ostajia?" ehdotin. "Joo..unohdetaan se" tajusin, kun mietin ensinnäkin kuinka uskottava koko tilanne olisi sekä sitä, millä minä nyt maksaisin. Yöpuku ei muutenkaan mikään kovin suosittu asustus tälläisissä tilanteissa ollut. "Entä jos me vaan yritetään normaalia aikuismaista keskustelua?" irvistin, koska olin lähes varma, ettei kyseisiin hemmoihin juuri tavallinen puhuminen auttanut jos heillä oli taskussaan yllätyksiä varallemme.

"Kuolen kohta sydäriin tässä jo pelkästä paniikista!" sihahdin, kun mieleeni ei tullut mitään. Olin jo lähes luovuttanut ja antamassa asian vaan vieriä juuri sillä tavalla, kuin toiset sen haluaisivat menevän.

Pudistelin pojalle päätäni. ”Lasken mahdollisuuttani selvitä hengissä”, mutisin tuolle, vaikka en ollut aikonut sanoa vastaukseksi mitään. Tilanne oli minun kannaltani mitä huonoin. Mahdollisuus häviävän pieni. Tosin ehkä vain ylireagoin. Ehkä tässä ei ollut mitään hätää. Kuuhtelin pojan ideat ja teki mieli nauraa niille. Kuka uskoisi meitä mahdollisiksi ostajiksi. Tuskin kukaan. Suljin silmäni ja hengitin syvään, avaten sen jälkeen silmäni uudelleen. ”En tiedä. En tiedä”, mutisin sanat kahdesti hermostuksissani. ”Ehkä meidän pitäisi vain yrittää kumpaakin”, totesin. Eihän siitä voisi mitään harmia olla? Eihän. Ehkä pääsisimme jopa yhtenä kappaleena pois. Tai hautaan.

//Koomisen kauan niillä yhillä kestäny kiivetä, pistetään liian ahkeran tupakoimisen piikkiin.

Hypätähän minä en suostunut, jos ei ollut pakko. Olin pelkuri tai en, se olisi viimeinen mihin minä ryhtyisin.
"Koitetaan sitten noita" melkein remahdin samointein huutonauruun, kuinka typerältä tulisin näyttämään. Pitäisi siis esittää mahdollisimman coolia ja rauhallista, että yritys ei tyssäisi. Minun järkkymätön peloton asenteeni oli jo näkynyt siinä pisteessä, kun joukko bongasi katolla heiluvan idiootin, joka olisi voinut kirjoittaa naamansa "tule ja hakkaa" aka minut. Kuului pieni tömähdys, kun ylös kiivennyt poika laskeutui "maaperällemme".
"Vai täällä porukka nykyisin hengaa öisin" pojalla oli yllään tavallinen huppari, jonka nauhat loistivat neon värisinä yötaivasta vasten. Tämän ääni oli ilkikurinen ja naamataulua koristi vielä siihen sulautuva virnistys. En tiennyt mitä minun kuului sanoa, joten tuijotin hiljaa ja yritin saada itseäni toimimaan. Pitikö minun vastata myöntävästi, kieltävästi, ympäripyöreästi, mitä tässä piti edes tehdä. En koskaan ollut tapellut, ainoita kertoja olivat nyrkkeilytunnit, eikä mielessäni käynyt pienintäkään välähdystä, että alkaisin haasta tappelua.
"Niin..kai?" kohautin olkapäitäni, yrittäen piilottaa hämmennykseni, mutta pojan päästäessä pienen tyrskähdyksen, olin varma ettei tästä helpolla selvittäisi.
"Kelpaako?" kurtistin kulmiani toisen kaivaessa savukkeita taskustaan, ojentaen meitä kohti. Pudistin päätäni, vaikka se saattoikin olla virhe ja toivoin, että Charlotella olisi ässä hihassaan, jotta pääsisimme tukalasta tilanteesta mahdollisimman pian pakoon.

//Kung Fu pandan tyyliin (enkä oo ees kattonu kuin ohi mennessäni siitä pari minuuttia) xDD

Katselin kattoa jalkojeni alla. Tuntui, koin olisin jäätynyt paikalleni, vaikka ei tuntunut edes kylmältä. Tämän vuoksi en pitänyt pelkäämisestä, sillä liian peloissani olin pelkkä patsas. Ainakin melkein. Luultavasti olisi ollut sillä hetkellä mukavempaa olla oikeasti patsas. Nielaisin, nostaessani katseen vihdoin katolle päässeeseen poikaan. Olin varma, että tuo näki kauhun kasvoiltani, haluni vetäytyä kauemmaksi. Yllätyksekseni poika tarjosikin meille tupakkaa, sitä en todellakaan ollut odottanut. Tahdoin kieltäytyä, sanoa ei ja juosta pois. Tai edes jotenkin kieltäytyä. Vihasin kaikkea tuollaista. Katselin vain poikaa ja tuon savukkeita suutani availlen, osaamatta tehdä mitään. Vakuuttavaa. Lopulta en voinut enää estää kättäni liikkumasta ja varovaisesti otin yhden tupakan, vaikka koko muu kehoni tuntui taistelevan vastaan. Ilmeeni oli varmasti jotain hyvin riemastuttavaa, ainakin pojan naurusta päätellen.

Silmäni pyöristyivät ehkä jalkapallon kokoisiksi, okei ehkä liioittelin hiukan, mutta vähintään golfpallon kokoisiksi, kun Charlotte ojensi kätensä ottaakseen hupparihemmon tarjouksen vastaan. Tiesin, että tässä olisi koira haudattuna, tai uskottelin niin itselleni. Mikseivät muut tulleet ylös? Miksi hän ylipäänsä tarjosi meille tupakkaa ilmaiseksi? Yritin viestissää Charlotelle, että olisi parempi vain kieltäytyä, pudistelin päätäni tälle, josko hän ymmärtäisi. En uskonut, että yhden tupakan ottaminen sinne tai tänne muuttaisi asiaa.
"Tota..eikö sun pitänyt lopettaa polttaminen?" kysyin esittäen moittivaa, olihan minun pakko yrittää avittaa tai ainakin pelata lisää aikaa.
"Tässä on menny vasta se viikko ilman, että eiköhän meiän vedon kauemmin pidä kestää?" katsoin tyttöä silmiin, yrittäen kuulostaa tuttavallisemmalta mitä oikeasti olimme.
"Jos sä ton nyt poltat niin häviät" valheet tulivat liukkaasti suustani, kuin vettä vain. Jos emme olisi olleet tässä tilanteessa, olisin jo hurrannut itselleni edes yrittämisestä. Lopetettuani Charloten tuijotuksen käännyin taas poikaan.
"Miksei sun kaverit muuten tule tänne ylös?" janosin tietää syyn ja helpompaa tietähän ei ollut kuin kysyä suoraan.

//Aarrgh.. Miten sänky voi näin tappaa inspiraationin

Katselin tupakkaa käsissäni epätoivoisena. En todellakaan ollut tahtonut sitä, miksi en ollut kieltäytynyt. Miksi. Hyvä kysymys, johon en osannut vastata. Olin minä kieltäytynyt, mutta vain oman pääni sisällä. Katsoin murto-osan sekunnista Neiliä kummissani tuon esitettyä ensimmäisen kysymyksen, ennen kuin tajusin hänen sanojensa takaisen ajatuksen. Luultavasti ainakin. Katseeni kääntyili savukkeesta poikaan. Kiitin häntä mielessäni samalla, kun nyökkäsin varovaisesti. En tiennyt mitä minun tuli tehdä, joten katseeni kääntyili pojasta toiseen ja toisesta pojasta yhä kädessäni olleeseen. Olin uppoutunut omiin ajatuksiini niin syvälle, etten kuullut Neilin kysymystä. Toisen, yhä nimettömän pojan, vastaus sai minut kumminkin heräämään todellisuuteen jälleen. Tuo oli sanonut jotain pelkureista ja tylsimyksistä. Tai jotain sen suuntaista, en ollut sanoja nimittäin kunnolla kuunnellut.

//apua muistin, että olin jo lähettänyt tähän vastauksen. O__O Anteeksi myöhäinen vastaus.

Yritin hymyillä rohkaisevasti tytölle, joka näytti olevan tilanteesta hiukan hukassa. "Mm..tota" yritin rykäistä, että Charlotte tekisi jotain kädessä olevalle tupakalle, mutta sen sijaan hän katseli meitä, hän taisi todella olla eksyksissä. Varovasti otin askeleen kohti tupakka kädessä seisovaa Charlottea ja nappasin savukkeen tämän kädestä. "Jospa sä otan tämän takaisin" mumisin ja ojensin sen takaisin sitä tarjonneelle pojalle. Yritin pitää katsekontaktia poikaan taukoamatta, olin lukenut tai kuullut, että se antoi ihmisestä vahvemman ja päättäväisemmän kuvan. Tuskin se täysin valekaan oli, ainakin tuntui kuin ihminen olisi jotenkin luettavissasi. "Ne ovat vain pelkureita, tylsimyksiä, ajattelivat kai, että te juoruaisitte" poika naurahti kääntyen katsomaan, josko tämän kaveriporukkaa näkyisi. "Aaaa, no jatkakaa rauhassa, me ei olla täällä häiritsemässä tai kantelemassa yhtään kenestäkään" vastasin ajatellen, että asia oli sillä sovittu. "Niin varmasti" poika nauroi ivallisesti jatkaen hetken tauon jälkeen: "Ovatkos neidit sitten samaa mieltä?". Arvasin, että poika ja tämän naurettava tukimuurijengiwhatever olivat niitä, jotka keksivät minusta pilkattavaa vaikka väkisinkin.

/Kuinka niin unohdin jatkaa tätä, vaikka vuoro oli valmis..

Olin hyvin mielissäni, kun Neil otti tupakan kädestäni, mutta paniikkini ei kumminkaan kadonnut minnekään. En pystynyt vieläkään kunnolla liikkumaan, eivätkä ajatukset kulkeneet normaalilla tavoin. Toivoin vain tuon vieraan pojan poistuvan, vaikka en uskonutkaan toiveisiini vastattavan. Annoin poikien hoitaa keskustelun samalla, kun itse yritin saada viimeiset järkevät ajatukseni kasattua edes jotakuinkin toimivaksi kasaksi. Kuulin vain puolittain poikien sanat, kuin jostakin hyvin kaukaa. Vieraan pojan kysymykselle nyökyttelin päätäni, vaikken ollut edes varma oliko se minulle. Tai mitä oli edes kysytty. Luultavasti olin kumminkin tehnyt oikein, kun poika naurahti vielä kerran sanoen jotakin muistamisesta lähtien sitten takaisin alas ystäviensä seuraan. Tai jotain. Käänsin varovaisesti yhä hieman kauhistuneen katseeni Neiliin. ”Anteeksi”, kuiskasin tuskin kuuluvasti samalla, kun kehoni alkoi hieman täristä. Vihasin tällaisia tilanteita. Ja valitettavasti olin jälleen jäätynyt, vaikka olin ollut varma, ettei niin tapahtuisi. ”Anteeksi”, toistin yhtä hiljaa, kun kaaduin istumaan jälleen katolle. Nyt en ainakaan saisi loppu yön aikana nukutuksi.

//Oon ihan ulkona, että mitä oon kirjotellu tonne, mutta eipä tämä mitään! :D Selkeys kyllä kaukana noista mun kirjotuksista...

Olimme jääneet taas kaksin, vaikka alhaalta kumpusikin epämääräisiä naurahduksia ja huutoja, en edes halunnut tietää miksi. Havahduin, kun Charlotte vaati pienellä äänellä anteeksi. Olin ymmälläni, ja miksipä en, eihän minulla ollut hajuakaan miksi näin tapahtui, en edes ollut varma mitä juuri äsken tapahtui. Olin kai hiukan koomaa muistuttavassa tilassa, tai no...sydän löi, hengitys kulki, kykenin liikkumaan, mutta jokin oli silti lukossa. Ei tässä tilanteessa pitäisi olla mitään näin traumaattista, mutta ihmiselle joka on koko elämänsä paennut kyseisenlaisia tilanteita, saattaa reagoida voimakkaastikin. En voinut kiistää olevani huolissani, kun näin tytön tärisevän kauttaaltaan ja toistelevan samaa lausetta uudelleen. "Hei, ei sulla ole mitään syytä pyytää anteeks", mumisin hiukan vaivaantuneesti. En osannut reagoida oikein ihmisten käyttäyyymiseen, jos se poikkesi yhtään neutraalista. Siinä tuntee itsensä melkoisen kyvyttömäksi ja pieneksi, kun pitäisi auttaa, muttei tiedä miten tai vaikka tietäisi, ei osaa. "O-ootko sä ihan..kunnossa?" kysyin, ja voisin vaikka syödä itseni, koska tyhmäkin tajuaa että ihminen ei IHAN taida kunnossa olla jos valahtaa katolle keskelle yötä ja pyytelee anteeksi jostain mistä en tiedä. "Tota...pitäsköhän mennä sisälle...vai viihdytkö sä paremmin täällä?" kysyin epäröiden. "Niin...jos sä haluut olla yksin niin sano vaan, vaikka kyllä mä jäänki jos mun seura ei haittaa", lisäsin vielä nopeasti lauseen jatkoksi. Oli aina vaikea auttaa ihmistä, jota ei juurikaan tuntenut.

//Okej, kännykällä näpytteleminen ei ole lainkaan mukavaa. Harmi, etten voi kaivaa konetta esiin, kun se vaatisi istumista ja näkö katoaa ääriviivoja ja täysin kuulumattomia värejä lukuunottamatta silloin.. Ei kiva. Etenkin kun en ollut ees kotona kun tää alko..

Katselin käsiäni keskittyen ainoastaan hengittämiseen, sillä sen unohtaminen olisi ollut ikävää. Sisään ja ulos, pidin tahdin rauhallisena vaikka se olikin vaikeaa. Yritin saada muunkin kehoni toimimaan normaalisti. Olin hiljaa ja räpyttelin silmiäni yrittäen sisäistää äskeiset tapahtumat. Tai ulkoistaa, en ollut lainkaan varma kumpaa olin tekemässä. Kuulen pojan kysymyksen jostakin kaukaa, vaikka tuo onkin paljon lähempänä kuin ääni. Nyökyttelen päätäni, vaikka poika siihen tuskin uskookaan. ”Oui. Tietenkin olen. Tietenkin”, lausuin hiljaa, nostaen katseen käsistä jonnekin eteeni, en ollut lainkaan varma mitä näin. Aivoni eivät selvästikään olleet täysin toiminnassa. Pojan alkaessa jälleen puhumaan, jotain sisään menosta, pudistelin päätäni. Ei sisälle, ei seiniä. Se ei ollut hyvä nyt. Minun täytyi saada olla ainakin hetki vielä ulkona, kunnes saisin pääni jotenkin kasaan ja toimintaan. Miksi minun olikaan pitänyt tulla yöllä katolle? Olisi pitänyt vain yrittää saada uudelleen unta, vaikka se mahdotonta olisikin ollut.

//ei kuulosta kyllä kovin mukavalta.. :/ No mutta yritä pärjäillä!

Siinä sitä sitten seisoskelin, tietämättä mitä minun kuuluisi sanoa tai tehdä. Halusiko hän tosissaan, että jäisin, vai että lähtisin vai pitäisikö vain hypätä katolta ja todeta, että ei perkele olen toivoton ihmisten kanssa. Jännää kyllä, tyttö yritti vakuutella olevansa kunnossa, vaikka kyllähän sen näki ettei asia nyt aivan näin ollut. Arvelin, että kyseessä ei ollut aivan tavallinen ja satunnainen "hermoromahdus" tai miksi sitä nimittäisikään, joten päätin jäädä seuraamaan tilannetta. Jos en nyt ihan olkapäänä ollut niin joku muutaman metrin päässä kyyläävä sivustajakatsoja sitten. "Jos sä haluat puhua jostain niin puhu pois vaan, vaikka kyllä mä ymmärrän että en nyt ehkä paras kuuntelemaan ookkaan," sanoin kävellen katolla edestakaisin pienin hitain askelin.