Ajatelmia tähtikaton alla

Ponkaisin istumaan ja katselin hetken ympärilleni raskaasti hengittäen, yrittäen keksiä missä olin. Koulussa, oli koulussa, tietenkin. Tasailin heten hengitystä, ennen kuin vilkaisin kelloa, joka näytti vasta puolta yötä. Kiipesin alas sängystäni, aikeenani lähteä ottamaan raikasta ilmaa ulos. Vedin yhden neulepaidoistani yöpuvun päälle ja laitoin lasitkin päälle, tuskin kukaan minua nyt tulisi näkemään, niin en piilolinssejä jaksanut alkaa kaivamaan ja laittamaan. Avasin varovaisesti huoneen oven ja astahdin siitä ulos, lähtien hiljaisin askelin etsimään reittiä katolle, jossa pihaa varmemmin saatoin olla yksin.

Saavuin hetken eksyiltyäni katolle, jolla hetken varovaisesti käveltyäni istahdin alas. Katselin ensiksi alas, jonne oli pitkä matka, jos olisin sattunut putoamaan. Hengitin syvään ja nojasin käsieni varaan. En minä putoaisi, olin minä ennenkin korkeilla katoilla kiipeillyt. Suljin silmäni hetkeksi, kääntäen sen hetken aikana katseeni taivaalle. Katselin puolikuuta, joka sai kaiken ikävän aina unohtumaan mielestäni. Tosin rintani päällä oli pienoinen paino, pelko siitä että minut löydettäisiin täältä tähän aikaan yöstä. Annoin itseni varovaisesti laskeutua makaamaan katolle, välittämättä enää yhdestäkään pahasta aavistuksesta.

Silmäni värähtivät auki, ja ripsiverho (siis ei kiesus mikä sana xD) kaikkosi näkökenttäni edestä pois, paljastaen pimeän huoneen. Verhojenkaan takaa ei valoa kajastanut, en voinut kuvitella nukkuvani ilman verhoja ikkunoiden edessä, siitä oli tullut aikoja sitten tapa, josta en eroon pääsisi. Silmäni hakivat huonetoveriani toisesta punkasta, mutta ääntäkään ei kuulunut. Olin siis yksin hereillä, hienoa. Vaikka huonetoverini osasikin olla oikea viimeistenkin aivosolujen tuhoaja, hänen kanssaan oli helppo tulla toimeen.

Nousin ylös sängyltä, joka narisi hiukan painon noustessa pois. Taapertelin yöpaitasillani tarkistamaan puhelimeni kellon. Melkein kirosin ääneen, kun huomasin kellon lähestyvän uhkaavasti yli mukavuusalueeni. Joskus luin, epäilemättä huonetoverini Joshuan teinilehdistä, että ulkoilu auttaa nukkumiseen. Mitä siis menettäisin jos astuisin ulos sekunniksi tai pariksi ja hengittäisin koulun ah niin raikkaan ilman sijasta hiukan luontoa. En tiennyt lainkaan oliko ulkona kylmä, enkä edes varautunut asiaan, kun se ei mieleen tullutkaan.

Yöpaitasillani lähdin tassuttelemaan käytävälle, napattuani avaimet pöydältä. Voisin vain kuvitella minkälaisen soittokonsertin saisin perääni, jos huonekaverini päättäisi herätä, hänellä oli tapana ylireagoida...kaikkeen. Ulko-ovet olivat usein lukittuna, mutta aikaisempina vuosina tutuksi oli tullut, että yksi ovi oli aina auki. Syytähän ei kukaan edes halunnut tietää, kunhan vain pääsivät halutessaan ulos.

Ilma oli raikas ja, no oli perus yö. Epämääräisiä pilviä keikkui tähtien edessä, kun katseeni juoksenteli ympäri koulun seiniä ja miljöötä. Samassa silmiini osui jotakin epätavallista, joku tai jokin makasi katolla. Epäilykseni nousivat, kun kohde ei liikkunut hetkeen. Pitäisikö minun käydä tekemässä asialle jotakin, ilma ei mikään paratiisisaarten +35 ollut, tuskin kukaan salamurhaaja tai pommittaja jaksaisi vaivautua ottamaan nokosia katolla ja onnekkaat onnistuisivat helposti saamaan kuumeen. En kehdannut alkaa huutaa maan tasasalta, joten muuta vaihtoehtoa ei ollut, kuin kiivetä lähemmäs.

Itsellänihän ei korkean paikan kammoa ollut, mutta en voi väittää ettei mieleen tulleet kauhukuvat verisestä itsestäni makaamassa koulun pihalla. Oli vain helpompi jatkaa nopeasti, etten jäätyisi paikalleni. Päästyäni turvallisemmalle tasanteelle huomasin sen "jonkin" olevan tyttö, jonka nimeä en kyllä tähän hätään keksinyt. "Hei..anteeks, ootko sä täällä tähän aikaan..ihan tarkotuksella vai..?" kuulostin varmasti typerältä kysyessäni tätä, miksi kukaan siellä tarkoituksetta olisi. Mutta ehkä kyseinen ihminen osaisi arvostaa sitä, että ei nappaisi mukaansa kuumetta tai muuta tautia.


//siis hohhoiii kauhee aivopieru koko teksti, haha noo..kyllä tämä tästä :'D En oo varma olisiko pitänyt viedä pidemmälle vielä tätä tarinaa.

Säpsähdin hieman, kun kuulin kysymyksen läheltäni. En ollut odottanut, että ihmisiä tähän aikaan olisi ollut liikkeellä. Saati tullut katolle. Olin ollut ajatuksissani, edes huomaamatta itse sitä. Hullestuttavaa? Ehkä jonkun mielestä saattaisi ollakin. Nousin varovaisesti istumaan, ennen kuin edes mietin katseeni kääntämistä tuohon suuntaan. Lopulta jouduin sen kumminkin tekemään ja katsomaan rauhani häiritsijää. Ja kun olin melkein jo lentänyt kuvainnollisesti pilviin.

Hetken poikaa tuijotettuani tajusin tuon kysyneen jotain. Varmasti olin saanut aikaiseksi hyvän alkuvaikutelman, tuijottamalla kuin tyhmä ja jättämällä jopa vastaamatta. ”Öhh... Ich nicht... Siis... Heräsin, enkä saanut enää nukahdettua. Ajattelin, että kuun katseleminen voisi rauhoittaa. Tai jotain...” yritin sönköttää jotakin hyvin epämääräistä ja nyökkäsin lähes huomaamattomasti. Käänsin katseeni pojasta takaisin kuuhun, sillä toisten tuijottaminen ei ollut lainkaan soveliasta.

Hetken kuluttua vilkaisin nopeasti poikaa, tajuten, etten ollut edes esittäytynyt tuolle. ”Anteeksi, en edes esittäytynyt. Minä olen Charlotte Melenk”, lausuin tuolle, toivoen sillä korjaavani huolimattomuuteni. ”Ja sinä olet?” kysyin vielä, sillä en voisi ajatella häntä ainoastaan poikana. Ainakaan, jos hän tuohon jäisi.

Toistaiseksi tuntemattomaksi osoittautunut tyttö katsoi minua hetken, ilmoille ei tullut ainuttakaan sanaa. Ehkä hän oli järkyttynyt, että joku osaa olla niin töykeä, että häiritsee muiden olemassa oloa tulemalla kysymään typeriä kysymyksiä, ken tietää. "No..sittenhän meillä on sama ongelma!" nyökkäsin, töykeästä häiritsemisestäni voisin edes yrittää keksiä jotain juteltavaa anteeksi pyynnöksi, vaikka toinen ehkä toivoikin minun juuri putoavan ja kärsivän mahdollisimman tuskaisen kuoleman. En tiennyt kehtaisinko jäädä katolle, mutta nuorehkon näköinen tyttö esittelikin itsensä. Toisaalta minun ei ollut mitään oikeutta tuomita ihmisiä jotka näyttivät nuorilta, itsehän olin omaan baby face ongelmaani patoutunut jo vuosia. Tytön nimi on siis Charlotte, sukunimeä en nyt edes ehtinyt kuunnella tarkkaan. "Nam-Seob Kim" sanoin ja istahdin sopivalle etäisyydelle. "Mutta sano Neil, paljon helmpompi muistaa" lisäsin rivakasti.

"Millä luokalla sä olet?" kysäisin. Olin varma, ettei Charlotte voinut olla samalla luokka-asteella. Siinä tapauksessa minulla olisi varmasti ollut joitakin samoja tunteja, mutta en ollut edes varma olinko nähnyt tätä aikaisemmin. Yleensä en jaksanut tuijotella ihmisiä käytävillä, joten monet jäivät huomaamatta. "Itse oon kolmannella" kerroin heti perään, ja jäin tarkkailemaan oliko tuo ärtynyt seuraani,  useimmiten katolle tultiin hakemaan vain omaa rauhaa, ei tutustumaan random heeboihin jotka päättivät leikkiä sankareita ja tulla häiritsemään.

Nyökkäytin tuolle päätäni. Kuiskasin tuon nimen itselleni, jos tarttuisi päähäni hieman paremmin. Neil, pitäisi muistaa, jos kohtaisimme vielä joskus. Tosin tuskin muistaisin. Toivottavasti se ei silloin poikaa haittaisi, jos edes kohtaisimme. Turha vielä miettiä tulevaisuutta. Vilkaisin sivusilmällä, päätäni kääntämättä, tuon istumapaikan etäisyyttä omastani. Mielelläni olisin vetäytynyt hieman kauemmaksi, mutta se olisi luultavasti vaikuttanut siltä, että en tahtonut hänen seuraansa. Tosin, en tiennyt tahdoinko sitä. Mieluiten olisin vain siirtynyt toiselle puolelle kattoa, toivoen etten jäisi hänen mieleensä mitenkään epäillyttävänä.

Pari vuotta minua vanhempi siis. Nyökkäsin tuolle. ”Minä olen ensimmäisellä”, vastasin hetken kuluttua tuon kysymykseen, antaen katseeni valua hitaasti kuusta kattoon jalkojeni edessä. Vedin jalat koukkuun ja kiedoin käteni niiden ympärille, laskien leukani polvien väliin. Seurassa istuminen ei ollut minulle mitään kaikkein mieluisinta. En tiennyt, millaisessa asennossa minun pitäisi olla tai missä pitäisin käteni. Kädet olivat aina olleet ongelma, niille ei koskaan löytynyt mitään järkevää paikkaa. En osannut aloittaa minkäänlaista keskustelua. Mitä olisin voinut sanoa täysin vieraalle edes? Säästä puhuminen olisi varmasti ollut jotakin niin epämukavaa, että olisi voittanut kiusallisuudellaan jopa hiljaisuuden.

Tämä selitti kaiken, että hän osoittautui olevan ensimmäisellä luokalla, ei ihme etten koskaan ollut törmännyt häneen. "Sori jos mä nyt häiritsin, en oo oikeen hyvä itteni esittelemisessä tai tuomaan itteäni jotenkin positiiviseen valoon" yritin naurahtaa, pienen hiljaisuuden jälkeen. Mielessäni olisin voinut itkeä, olin kuin pikkulapsi, joka itsepintaisesti itkien repi äidin takin helmasta, ostamaan jotakin mitä vanhemmat eivät suostuneet ostamaan. Tai ainakin siltä se tuntui, epätoivoiselta. "Joten mä kyllä voin lähteä, jos siis häiritsen!" ehdotin, vaikka en ollut kovin luottavainen, että Charlotte kehtaisi sanoa, vaikka häiritsisinkin. Itsekään en niin kehtaisi tehdä. "Huonekaveri, se Joshua..kakkos luokalta, jos oot kuullunut, sattuu olemaan mun huonekaveri, voi olla että saan jonkun armeijan perääni jos se sattuu heräämään" hymähdin, ei minua varsinaisesti häirinnyt vaikka Charlotte pysyisikin hiljaa, ei sitä aina tarvinnut olla asiaa. Tai näin minä asian näin, kun itsekään en suurin papupata koulusta ollut.

"Onko sulla mukana mitään lemmikkejä?" kysyin, kun mieleeni tupsahti Joshuan kani..mikä ikinä sitä kania vaivasikaan, ei se tuntunut juurikaan välittävän olemassa olostani.

”Et häiritse. Et ollenkaan”, sanoin tuolle, uskaeltaen vilkaista hetken verran tuon suuntaan. Ei hän minua oikeastaan häirinnyt. Ei oikeasti. Otin lasit pois päästäni, en pitänyt niistä ollenkaan, etenkään jos olin seurassa. Mieluummin näen ympäristöni huonosti, kuin esiinnyn lasit päässä julkisesti. Hymähdin hieman, kun poika kertoi huonetoveristaan, josta en tosin ollut kuullut ennen tätä. Miksi en osannut sanoa sanoja ääneen. Miksen edes keksinyt sanoja sanottavaksi. Katselin katolta alas maahan, kuvitellen miltä tuntuisi pudota. Se tuntuisi vatsanpohjassa, pieninä perhosina. Hetken täydellinen vapaus pudotuksen ajan ja sen jälkeen kipua, voimakasta tuskaa. Jos olisin itetuhoisempi ja hullumpi, niin voisin pelkästeen sen putoamisen tunteen vuoksi katolta hyppäämistä. Mutta en ollut.

”Oui”, vastasin pojan kysymykseen, ja tahtomattani hymy nousi huulilleni. ”Minulla on Wiebe ja Benno. Undulaatteja”, tarkensin vastaustani vielä. ”Entä sinulla? Onko sinulla lemmikkejä?” kysyin, kääntäen nyt katseeni kunnolla poikaan.

Vaikka Charlotte olikin maininnut, ettei olemassa oloni tämän toistaiseksi vallatussa paikassa haitannut, olin silti vielä hiukan epäileväinen. Päätin kuitenkin uskoa hänen sanoihinsa, mikä ei minun tapaistani ollut. "Mikset pidä lasejas, vai onko ne asusteena?" kysyin nojaten käsilläni taaksepäin. (Juu en tiedä miten selittäsin tämän, mutta no, jonkun kuvan ehkä saa päähänsä piirrettyä.) Huomasin tytön katselevan alas maahan, ja silkasta kokeilun halusta, tein saman. Maahan tuntui olevan uskomattoman pitkä matka, vaikka alhaalta katsottuna se ei niin huikealta tuntunutkaan.

Charlotte kertoi undulaateistaan, kellään tutuillani ei sellaisia koskaan ole ollut, siksipä en niistä juuri mitään tiedä. Vaikuttivat kuitenkin mielenkiintoisilta tapauksilta, vaikken mikään varsinainen eläintenrakastaja ole. "Ei ainakaan toistaiseksi, mutta Joshualla on kani, tai pupu, mikä lie. Ei juuri välitä minusta ja en ole oikein yrittänytkään tulla läheisemmäksi sen kanssa" kerroin. "Ehkä joskus myöhemmin sitten" sanoin melkein äänettömästi, joten en ollut täysin varma kuuliko Charlotte muminani.

"Taidat tykätä kielistä..?" kysyin. Olin huomannut tämän vastaavan silloin tällöin muulla kuin englannilla. Onneksi sentään ilmaisuilla, jotka saatoin jopa ymmärtää huonolla kielipäälläni. Voisihan toki olla, että Charlotella oli monta äidinkieltä.

"Eivät ole asusteina. En vain pidä niistä", vastasin pojalle, laittaen lasit vierelleni katolla toivoen, etteivät ne jostain syystä putoaisi ja hajoaisi. Koska uusiakaan en kaikesta saisi. Ja kaikesta vihastani huolimatta ne olivat ihan hyvät joissain tilanteissa. Huomasin sivusilmällä, kuinka poika katseli maahan minun tavoin. "Kaunista, eikö vain?" kysäisin tuolta, itse ainakin pidin näkemästäni. Ylhäältä katsottuna kaikki oli kaunista. Ainakin minun mielestäni.

Nyökkäilin pojalle, vanha tapa, jolla osoitin kuulevani. Yleensä tein sen täysin huomaamattani, enkä osannut sitä estääkään. "Kanit ovat suloisia", totesin tuolle, muutakaan en keksinyt.

"Mm... Minulla on kolme äidinkieltä, jotka välillä sekoittuvat keskenään", vastasin hiljaisella kuiskauksella, enkä olisi ihmetellyt, vaikka tuo ei olisikaan kuullut. "Ja kielet ovat mukavia", lisäsin hetken kuluttua hieman voimakkaammalla äänellä.

"Aaa, no ihmiset tuppaa haluamaan juuri sellaista mitä ei kykene saamaan, ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolella, vai mitä?" päätin tunkea keskusteluun vielä kliseitäkin, että oikein syvällisyyden ytimen huippu sfääreihin päästäisiin. "Niin..no kyllähän tässä tuntee itsensä aika pieneksi aina, kun pääsee irti maan pinnasta" tuuli pääsi puhaltamaan ja sain kirota mielessäni, että olin tullut vain yöpaitasillani. Olin melkein hämmästynyt, ettei Charlotte ollut toistaiseksi sanonut sanaakaan upeasta  asustuksestani. Tosin olin aikaisemmin ilmaissut, että itsekään en ollut saanut nukuttua, ehkä tämä oli niin viisas, että ymmärsi sen itsekin. Ja toisekseen, oletin, ettei tyttöä pahemmin kiinnostaisi, vaikka tulisin roskatynnyriin pukeutuneena.

"Tämä tuskin on mitään verrattuna siihen, jos pääsisi istuskelemaan jonkun pilvenpiirtäjän tai eiffel-tornin huipulle." mietiskelin ääneen. "Olis kyllä hienoa olla hyvä kielissä, tai omistaa useampikin, taidan olla vähän patalaiska" mainitsin hymynkareen hiipiessä suulleni. Syy tähän, että yleensä nauroin itselleni kuinka saamaton toisinaan osasinkaan olla, vaikka kuinka aikaisemmin olin yrittänyt muuttua.

”Niin... Niin”, mutisin tuon sanoille päätäni nyökytellen, yrittäen estää itseäni sitä tekemästä. ”Vapaaksi”, totesin tuon sanojen päälle. ”Pieni ja vapaa, turvassa ihmisiltä”, sanoin lähinnä itseksen. Kiedoin neulepaidan paremmin ympärilleni, kuin vahvistaakseni sanojani. Tai kuin suojaksi minun ja muiden ihmisten väliin. Turvallisuus oli tärkeintä. ”Joskus toivon, että osaisin lentää kuten lintu. Vapaana, ilman kahleita”, sanoin hymyillen kuville mielessäni. Se olisi upeaa. ”Tehdä syöksyjä ja nousta takaisin ylös ennen kuin osuu maahan”, uneksin, lähes kokonaan unohtaen pojan vieressäni.

”Eiffel-tornissa on liikaa ihmisiä”, kommentoin tuon mietteisiin lähes äänettömästi. ”Mutta muuten sielä on kyllä todella upeaa”, jatkoin vielä yhtä äänettömänä. ”Kielet ovat kivoja, mutta joskus tekisi mieli olla ymmärtämättä ihmisten puheita, kun he puhuvat kieliä mitä sinun ei heidän mielestään kuuluisi ymmärtää”, sanoin värähtäen hieman. ”Mutta silti on hyvä ymmärtää”, lisäsin vielä. "Ja minä tahdon ymmärtää kaiken."

Jäin kuuntelemaan ainoastaan tytön sanoja, olihan niissä perääkin. Unohdin tyystin, että olisi toki kohteliasta vastatakin, eikä tuijottaa jalkoihin ja siitä aina pihamaalle. "Mmm..totta" väliin laskeutui valtavan kokoinen aukko, kun puhetta ei ollut, ei tuntunut olevan juuri mitään yhtenäisyyttä muuhun maailmaan tai ihmisiin, sitä vain oli, muttei kuitenkaan.

"Eikö se käy aika rankaksi, meinaan...ymmärtää nyt kaikkia kieliä ja sen lisäksi pitäisi ymmärtää maailmaakin?" kysyin, kun aivoni jäivät jumiin johonkin kuiluun omassa päässäni, eikä päässyt sieltä omin avuinkaan pois. "Ihmisiä on kyllä vaikea ymmärtää, vaikka kielen tuntisikin" virnistin, itseasiassa en osoittanut virnettä kenellekkään, oli mukava jutella jostain muustakin kuin koenumeroista tai siitä keneltä opettajalta nyt sitten sai viimeksi sen tunnin jälki-istunnon. "Harmi, että loppupeleissä elämä on aika rajallista..tai meinaan, että vaikka voisi tehdä mitä haluaa niin aina on kirjoittamattomia sääntöjä, jos ymmärrät" siirsin jalkojani, jotta pystyin istumaan risti-istunnassa.

”Kun oppii ymmärtämään muiden ihmisten kieliä, pääsee samalla lähemmäksi heidän sielujaan. Niin äitini aina sanoi”, totesin pojalle. ”Ihmiset ovat käsittämättömän vaikeita ymmärtää, niin paljon pitäisi huomioida huomaamattomissa olevia asioita, jotta voisi edes esittää ymmärtävänsä asioita”, lausuin sanoja, joita olin äitini päiväkirjasta muutama vuosi sitten lukenut. ”Niin, elämä on rajallista ja kuolema vie mukanaan aina ne jotka olisivat ansainneet enemmän”, kuiskasin. ”Kipu tulee aina ensiksi niille, jotka eivät sitä ole ansainneet”, näiden sanojen jälkeen hiljenin.

Käänsin katseeni jälleen kuuhun. ”Joskus tahtoisin kadota, aloittaa koko elämäni alusta, olla ilman menneisyyttä, ilman muistoja. Olla joku aivan toinen ihminen”, sanoin hiljaa, melkein peläten omia sanojani. Mutta ainoastaan melkein, sillä olivathan ne silti totuus.

Jutustelumme vieriessä eteenpäin, olin huomannut, että tyttö puhui hyvin kirjakielisesti, tai melkein runollisestikin. Oikeastaan en haluaisi kutsua tätä jutusteluksi, jutustelu on rennonpaa ja aiheet liippaavat mukavissa asioissa, vain pintaraapaisemalla asioita, mutta tämä oli enemminkin omien ajatusten lukua. Kumpikin kertoi vuorotellen mietteitään, keskeyttämättä toista. Huomaamatta olin kyennyt rentoutumaan ja oleskelu katolla uuden tuttavuuteni Charloten kanssa ei tuntunutkaan niin pakotetulta tai väkinäiseltä mitä hetki sitten. Tuntui todella, että minun ei tarvinnut yrittää olla jotakin mitä en ollut, koska ehkä jopa liian ilkeästi sanottuna Charlottea tuskin kiinnosti. Mutta tässä tapauksessa se oli vain positiivista, olin turtunut tuomitseviin ihmisiin, jotka puhuivat enemmän kuin kuuntelivat. Ja tottakai nämä samat pölisijät usein olivat niitä, jotka eniten myös tuomitsivat. Näin sen olin oppinut eläessäni huomaamaan.

Päättelin Charloten puheista, ettei hänen äitinsä joko enään ollut hengissä tai heidän tiensä olivat eronneet. "En tiedä haluatko kuulla mitään tälläistä joltain täysin tuntemattomalta, tai ylipäänsä keltään, mutta äitisi kuulostaa viisaalta ihmiseltä"

”Ei hän ollut viisas. Hän vain ajatteli paljon”, sanoin, antaen hymyn kohota huulilleni. ”Äiti oli hieman hullu, päästen lähemmäksi totuutta kuin monet muut ihmiset”, kerroin, muistellen aikoja, joita en enää kyennyt kunnolla muistamaan. Pelkkiä varjoja sumussa, katoavia sanoja. ”Oli totuus sitten mikä tahansa”, totesin, käntäen katseeni poikaan. ”Ei hän ollut viisas, hän oli hullu”, toistin aikaisemmat sanani, hivenen ylpeyttä äänessäni. Taisin itsekin olla hullu. Sillä kuka nyt olisi ylpeä siitä, että hänen äitinsä oli ollut hullu. Paitsi tietenkin minä.

En tiennyt, kuinka saatoin puha niin vapaasti tuon pojan seurassa. Vapaammin kuin pitkään aikaan kenenkään kanssa. Ehkä se johtui ainoastaan yöstä, väsymyksestä, joka kertoi olemassa olostaan hiljaisella äänellään takaraivossani.

Jokin hänen sanoissaan sai minut hymyilemään pienesti, melkein vain suupielen nykimisen verran. "Eikö se niin ole, että ne hiukan erikoisemmat ihmiset, tai jos käytetään tota sanaa hullu ovat viisaimpia. Heillä on kykyä nähdä asiat hyvinkin erilaisista kulmista. Uskon että heillä on myös enemmän uskallusta ajatella ja käyttää mielikuvitusta."

Kello tikitti aikaa jossain koulun seinillä, mutta se ei laskenut ainakaan minua mukaan juuri tällä hetkellä. En voinut tietää oliko Charlotella samanlainen fiilis kuin minulla, mutta tälläisissä paikoissa tuntui kuin aika olisi pysähtynyt, aivan kuin se olisi halunnut antaa lisää aikaa setviä ajatuksia kasaan ja keskustella, mutta silti aina tiesit, että se ei kuitenkaan ollut totta. Pelkkää silmänlumetta sekin.

"Onko sulla mitään tietoa paljonko kello on, meinaan unohin ottaa oman mukaan?" kysyin. Samalla hiukan tasokkaamman keskustelun puro oikeastaan kuihtui kasaan. Haluaisin antaa kunnon taputukset ja stipendin itselleni siinä istuessa.

”Niin... Mutta äitiä ei saa sanoa viisaaksi, hän ei tahdo sitä. Hän saattoi tietää paljon ihmismielestä, ihmisistä, mutta ei häntä viisaaksi sanota. Hän vain etsi sitä totuutta, sitä mitä suurin osa ihmisistä pelkää niin paljon”, sanoin. Äidistä puhuminen oli helppoa, vaikka en edes oikeasti tuntenut häntä koskaan. Hän oli aina omissa maailmoissaan, kuten minä nykyään.

Toisen kysyessä aikaa suljin silmäni ja pohdin hetken. En ollut ottanut kännykkää mukaan. ”Ei. En tiedä paljonko kello on. Ei minullakaan ole kelloa mukana”, vastasin hänelle lopulta, avaten jälleen silmäni. Lasittomuus alkoi kumminkin jo tuntua lievänä päänsärkynä, joten jonkin verran aikaa oli täytynyt kulua.

"Niin...tietoviisaus ja elämänviisauskin on täysin eriasia". Heitin vieressäni olevan kiven takaisin katolta maahan, miten sekin sinne oli päätynyt. Kiven osumista maahan ei kuulunut, olimme liian korkealla kuullaksemme jos joku avaisi koulun pääoven. "Ei sillä ajalla niin väliä ole, vaikka vankka pitkään nukkumisen kannattaja olenkin. On sitä myöhemminkin aikaa nukkua" oli vaikea uskoa tämän tulevan minun suustani. Nukuin lähes puolet päivistä jos mukaan laskettiin ne tunnit, kun päätin sulkea ajatteluni pois luokkahuoneista.

Ehkä se tosiaan johtui maata korkeammalla olosta, että ajattelu ja oleminen oli helpompaa. Etenkin yö aikaan, kun kovin moni ei voinut jakaa samaa tilaa kanssani, oli vain enemmän tilaa omille ajatusten pyörteille. "Kuinkahan paha rike tämäkin olisi, jos opettajan huoneessa saisivat tietää, että osa oppilaista ovat hengailleet katoilla öiseen aikaan." kysymykseni vaelteli ehkä enemmänkin vain mietteenä kuin varsinaisena kysymyksenä.

Nyökkäsin hieman päätäni. Tietoviisaus ja elämänviisaus, miksi niiden piti olla erillisiä. Samaa äitikin oli yhdellä päiväkirjansa sivulla pohtinut. Ehkä minun pitäisi ottaa elämäntehtäväkseni viedä äitini mietteet, etsinnät, eteenpäin. Tehdä se, mihin äidillä ei ollut aikaa. Vaikka en uskonutkaan itsestäni olevan sellaiseen. Minun ajatukseni olivat vain liian erilaisia kuin äitini.

Nyökkäsin tuon sanoille, vaikka en täysin samaa mieltä omalta osaltani ollutkaan. Itse nukuin harvoin pitkään. En edes muistanut, milloin olisin nukkunut yli neljää tuntia putkeen. Oli helpompaa kertoa milloin olin valvonut puoli viikkoa nukkumatta välissä ollenkaan. Tietenkin tiesin, että nukkuminen auttoi oppimaan asioita paremmin. En vain pystynyt nukkumaan hyvin missään. Vaikka olisinkin saanut maailman mukavimman sängyn.

Mumisin pojalle jotakin, tietämättä itsekään mitä olin muminallani aikonut viestittää. Ehkä se oli jonkin kaltaista pohtivaa hyminämuminaa. Kun en osannut tuolle muutakaan sanoa, en tiennyt vielä opettajista paljoa mitään. Tai koulun tavoista, jotka määrittelisivät asian aika suuresti.

Ajatukseni loikkivat kauriiden tavoin pääni uumenissa, kun päätin olla laukomatta enenpää mietteitäni pöydälle ja jätin puhumisen Charlotelle, jos hänellä olisi sanottavaa. "Ainiin sähän olet täällä ekaa vuotta, sori..unohin kokonaan. Et vaan vaikuta niin nuorelta..sanojesi perusteella" tietenkään en voinut taata että Charlotte ymmärtäisi kommenttini positiivisena, en lainkaan negatiivisenä. Joskus..tai enemmänkin kuin usein saatoin kuulostaa epäystävälliseltä, mikä ei tarkoituksena ollut. "No..ei tämä paikka niin kamala ole kuitenkaan, huone, halutessa tovereita ja tasokasta opiskelua niille, jota kiinnostaa. Neljä vuotta ei ole niin pitkä aika, kun miettii että sen jälkeen voi mennä minne haluaa. Ja ei tuo ruokakaan täällä täysin syömäkelvotonta radioaktiivista jätettä ole." En tiedä miksi puhuin tälläisiä, itseasiassa koko koulu oli turhauttava pakkoluola täynnä samoja rutiineja. Se jos joku puudutti, mutta ehkä halusin olla vain valittamatta hetkeen.

Huokaisin turhautuneena, kun mietin kaikkea mitä olisi pitänyt tehdä ja pitäisi tehdä tulevaisuudessa. Koko sana, tulevaisuus, inhotti ja sai vihaiseksi,

Hymyilin pojan sanoille. Vai en vaikuttanut nuorelta. Kaikki olivat aina ennen sanoneet, että olen niin lapsellinen. Että kaikki minussa on liian lapsellista ikäisekseni. Naurahdinkin hieman ajatuksilleni. Poika ei sitten luultavasti ajatellut minua kuten suurin osa muista ihmisistä.

"Niin", sanoin tuon koulusta tehdyn tiivistyksen jälkeen. "Jos vain sattuisi tietämään, mitä tahtoo tulevaisuudelta, paitsi herätä vielä seuraavanakin aamuna ja selvitä päivästä kelvollisesti", totesin, hieman itseäni keinuttaen. Tosin ei kai minulla vielä vuosiin ollutkaan syytä miettiä mitä tahtoisin tehdä. Tai ainakaan pariin.

Siirsin jalkojani niin, että pystyin kiertämään käteni niiden ympärille. Oli mainittava, että ilma tuntui viilenneen huomaamattani. Keskityin liikaa muihin asioihin, kuin lämpötilaan, ja laskin vielä pääni polvieni päälle kallelleen. "Eikö sulle tuu kylmä täällä?" katselin sivusilmällä tämän pientä huojumista edestakaisin, lopulta sulkien silmänikin ja tyytyen vain tyhjään mustaan seinään silmieni edessä.

Olin kuulevani ääniä, jolloin hitaasti käänsin kasvoni kohti koulun pihaa. Pieni porukka oli kerääntynyt viettämään öisiä hetkiä, epäilemättä joko jotain laitonta tai sitten halusivat vain jännitystä elämään. Jäin katselemaan heidän poukkoilemistaan ja epämääräistä liikehdintäänsä pihalla yrittäen saada päähäni kuvaan kyseisistä henkilöistä. "Onko tietoa ketä noi on?" rohkesin kysyä, kun olin lähes varma, että Charlotte oli huomannut saman kuin minä. Ryhmässä näytti olevan mukana muutama tyttö sekä joitain poikia, jotka eivät näyttäneet siltä, että olisin aikaisemmin sattunut aikaani heidän seurassa viettämään.

Pudistin päätäni pojan kysymykselle. ”Ei täällä kovin kylmä ole”, lausahdin. Ja se oli totta. Olin tottunut kylmissä öissä istumiseen, ei sitä nykyään enää edes tuntenut. Jos olin edes vuosia sitten tuntenut. ”Mukavan viileää”, totesin vielä, katseltuani hetken kuuta.

Käänsin katseeni alas koulun pihalle, josta kuulin ääniä. Vetäydyin hieman kauemmaksi katolla, aivan kuin nuo olisivat minut huomanneet, mitä eivät olleet tehneet. Nappasin lasit katolta, laittaen päähäni, sumeuden kadotessa ympäriltäni. Pudistin jälleen päätäni. ”En tiedä, keitä he ovat”, kuiskasin pojalle, vaikka tiesin etteivät alhaalla olevat luultavasti hieman voimakkaampaakaan puhetta kuulisi. Tosin ei minulla ollutkaan syytä tuntea noita ihmisiä.

En kysynyt enenpää säästä, tai muustakaan, vaikka oma kehoni huusi kuumaa kaakaota ja takkatulta. Mumisin vain hyväksyvän vastauksen takaisin, jatkamatta pidemmälle.

Charloten liikkuminen kauemmaksi pois muiden näkyvistä sai minut heräämään. "Ei ne meitä huomaa, ne on liian keskittyneitä omaan egoonsa, ei niillä ole aikaa meille. Tuskin ne tajuaisi muutenkaan katsoa tänne ylös." tuhahdin ja katselin pihamaalle, jossa pari poikaa kaiketi leikkisästi tönivät toisiaan. Päästin tuohtuneen huokauksen seuratessani heidän touhujaan. "Aaa..ne on varmaan toiselta luokalta sitten." En tiennyt miksi jatkoin ryhmän seuraamista, vaikka se saikin pienen vihaavan minäni entistä ärsyyntyneemmäksi. Yhtäkkiä ryhmä alkoi nauraa hervottoman kovaäänisesti. Tietenkään en voinut tietää syytä, mutta se sai minut epämukavaksi, en koskaan pitänyt meluavista nuorisoporukoista.

Mumisin jotakin myöntävää pojalle. Eivät he tietenkään meitä huomanneet, tai viitsineet katolle katsella. Mutta silti, kyllähän reaktioni oli ollut täysin luonnollinen. Ainakin omasta mielestäni. Pudistelin hieman päätäni ryhmän touhuille. ”Tuollaisia on kaikkialla, meni minne tahansa”, mutisin. Tosin itse en ollut koskaan käynnyt, kuin ainoastaan kolmessa eri maassa. Kolmessa maassa, josta kahdessa asuimme virallisesti, mutta joista kolmannessa olin suurimman osan elämästäni kumminkin viettänyt. ”Heistä ei kannata välittää”, totesin, vaikka en tiennyt välittikö poika tuosta ryhmästä millään tavoin. Ehkä sanoin sen ainoastaan itseäni varten ääneen. En tiennyt.