Nurmikon kutsu

//Haluaisin tähän peliseuraksi Aivan Kenet Tahansa. :D//

Ariel~

Saatuani viimeinkin tavarani paikoilleen päätin lähteä tutkimaan koulua, joka oli minulle täysin outo paikka. Astuessani ulos huoneestani mietin hetken, tarvitsisiko minun lukita ovea. Kuka nyt haluaisi penkoa tuntemattoman tyypin tavaroita? Toisaalta en tiennyt, minkälaista porukka täällä oli, joten päätin panna oven lukkoon varmuuden vuoksi.
Kuljeskelin päämäärättömästi tyhjillä käytävillä. Olivatkohan muut tunneilla, kun ketään ei näkynyt? Itselläni tunnit alkaisivat vasta huomenna, sillä olin tullut kouluun vasta hetki sitten.
Hetken harhailtuani löysin itseni koulun eteishallista. En ajatellut juuri mitään avatessani suuren ulko-oven ja päätyessäni laajalle piha-aukealle. Hyvin hoidettu nurmi tuntui kutsuvan minua luokseen.

Lucas Lawrence

Istuin siniruudullisella liinalla, joka oli levitetty nurmelle. Aurinkolasini suojasivat silmiä, vaikka aurinko ei häiritsevästi paistanutkaan. Pyyhkäisin hiussuortuvan silmiltäni ja katselin eteenpäin. Kurkkasin nopeasti taakseni ja näin kuinka Carter katseli pääovelle päin. Just. Teemu keskittyi yhä kitaransa näppäilyyn ja Lee kirjoitti jotakin ainetta, jonka reksi oli meille historiantunnilla nakannut. Tuuli pöllytti Carterin hiuksia ja poika oli oikeastaan suloisen näköinen tutkaillessaan jotain huolellisesta.
"Woah", poika huokaisi pahaenteisen kunnioittavalla äänellä, ja kun hitaasti käänsin katseeni, suht hyvännäköinen tyttö - joka oli kyllä Carterin tyyliä - asteli ovesta ulos (Ariel).
"No todellakin woah", naurahdin huvittuneena enkä tarkoittanut sitä. "Carter, rauhoitu. Ethän sinä tunne tuota tyttöä, sillä voi olla herkkä sielu, tai sitten se vaan esittää hentoa hötöä."
Toivoin että toinen tulisi tänne, en tiedä miksi, mutta niin minä toivoin. Kumpa vain jotakin tapahtuisi, joka saisi tytön eksymään tänne. Kaipasin kypsää seuraa.

Kävelin hiljaisin askelin laattakäytävän reunustamalle nurmelle. Ruoho näytti erittäin houkuttelevalta, kun aurinkokin paistoi noin ihanasti. Mieleni teki istahtaa nurmikon keskellä kasvavan suuren tammen juurelle, hengittää sen tuoksua... Minun olisi pitänyt ottaa farkkukantinen Raamattuni mukaan "tutkimusretkelleni".
Näin silmänurkassani liikettä ja huomasin vasta nyt joukon poikia istuskelemassa vähän kauempana. Yksi heistä näytti tuijottavan minua tutkivalla katseella. Miksi hän katsoo minua noin? ajattelin. Lukuunottamatta poikaystävääni Danielia, kuka muka olisi kiinnostunut tällaisesta tytöstä kuin minä?
Tuntemattomien poikien läsnäolo teki minut levottomaksi. Pakko päästä pois tästä tilanteesta. Nyt heti. Sitten muistin, että minulla oli suurempi voima puolellani. Minulla ei olisi mitään hätää.
Yritin olla kuin noita poikia ei olisikaan ja istahdin tammen viereen noin 15 metrin päähän heistä. Nojasin selkäni vankkaan puuhun, suljin silmäni ja saadakseni vielä mielenrauhaa aloin rukoilla mielessäni.

"Katotaanko ettet uskalla mennä puhumaan tolle", joku pojista haastoi ja tunsin kuinka Carterin haastava tuijotus tunkeutui niskaani kuin porattuna. Käännyin katsomaan poikaa ärtyneenä ja katsoin Carteria aurinkolasien yli painaen niskaani lähemmäs rintaa.
"En haluaisi häiritä. Mutta eihän se sinua kiinnostaisi", mutisin. Ja silloin tapahtui pahin jota saatoin odottaa. Teemu töykkäsi Carteria selkään, ja poika nousi ärsyttävä hymy kasvoillaan, oikeastaan todella salamyhkäisen näköisenä, ylös. Ja helvetti vasta olikin irti, kun tuo suuntasi kulkunsa kohti tuota vierasta tyttöä, joka ei tainnut haluta seuraa meistä.
"Sinuna menisin perään, bro", Lee neuvoi ja nousin viime hetkellä, juuri ennen kuin vihersilmäinen Carter ehti tytön luokse ja kumartui hieman sanoakseen iloisella äänellä "moi".
"Just", huokaisin ja pyöräytin silmiäni ennen kuin harpoin Carteria kohti ja kuulin tuon epätoivoisesti keskustelunaloitusyritykset. En ollut turhan nopea tai suorasukainen, mutta käänsin tietenkin toisen olkapäästä ympäri ja katsoin aurinkolasien yli hieman toruvasti.
"Anteeksi, tämä tässä on hieman... no, mies", kerroin tytölle. "Lucas. Lucas Lawrence. Ja tämä on kaverini Carter."

Olin niin keskittynyt rukoukseeni, etten huomannut yhden poikaporukan jäsenistä lähestyvän minua. Niinpä säpsähdin, kun tämä tervehti minua huolettoman kuuloisesti ja tunnistin hänet juuri siksi tyypiksi, joka oli äsken katsellut minua. Tajusin näyttäneeni varmasti tyhmältä istuessani kuin koomassa huulet liikkuen ajatusten mukana. Nousin nopeasti seisomaan yllättävästä tilanteesta hämilläni ja sanoin ujosti: "Moi..." Nyt täytyisi käyttäytyä normaalisti, minunhan oli tarkoituskin tutustua uusiin ihmisiin.
Poika taisi unohtaa kertoa nimensä, yritti vain virittää keskustelua puhumalla säästä. Yritin kohteliaasti vastailla, vaikka olinkin edelleen hämmentynyt.
Äkkiä toinenkin tuntematon, siistin näköinen poika harppoi lähemmäksi aurinkolasit päässään. Hän pyöräytti ensimmäisen pojan itseään kohti ja katsoi tätä vakavasti. Sitten aurinkolasipoika kääntyi minun puoleeni esittäen pahoittelut ystävänsä puolesta. Hän myös kertoi olevansa Lucas, ja että toisen pojan nimi oli Carter.
Asiat alkoivat jo selvitä, ja onnistuin saamaan pienen hymyn kasvoilleni. Yrittäen vaikuttaa itsevarmalta ojensin käteni kätelläkseni poikaa.
"Eh, ei se mitään. Minä olen Ariel Scott. Hauska tutustua."

Kun toinen tarjosi kättään, tajusi kuinka aina niin rento Carter katsoi tyttöä hieman kummallisesti. Minulle tämä virallisempi sävy sopi myös, oikein hyvin, ja tartuin tytön käteen hymyillen vilpittömästi. Tunsin kateellisena katseen niskassani ja samassa kuulin jotakin jupinaa minusta ja Arieliksi edittäytyneedtä tytöstä, jolloin katsoin sivusilmällä kohti vilttiä, jonka olimme levittäneet aikaisemmin maahan. Täyspotti. Loistojuttu. Pojat eivät olleet enää viltillä, toivottavasti siis ymmärsit sarkasmia. Tiesin kyllä mihin he olivat menneet ja käännyin kannoillani, jolloin kolme tumpeloa muskettisoturia esittivät olevansa ohikulkumatkalla. Seurasin heidän matkaansa viltille, kuinka he keräsivät sitä kokoon ja Lee sanoi, että he menisivät toisaalle. Käänsin katseeni nyt tähän Arieliin, hymyillen tyytyväisenä ja hitaasti vetäisin aurinkolasit silmiltäni. Että ne osasivatkin vääristää värejä. Katselin Arielia puntaroiden, ja päädyin siihen tulokseen että tuo oli tutustumisen arvoinen ja ehkä mukavakin. Hän oli myös aika hyvännäköinen, mainittakoon tämä, mutta ei mikään yliluonnollisen kaunis. Yritin tavoittaa katseellani tuon silmät ja hymyilin hieman. Tuuli taivutti hiuksiani sinne tänne, mutta jätti ne pian rauhaan. Pelastaakseni meidät kiusalliselta tilanteelta minun oli keksittävä puheenaihe, ja mietin sitä hetken.
"Toivottavasti emme keskeyttäneet mitään. Oletko muuten uusi täällä, en ole ennen nähnyt sinua?" kysyin ja odotin tytön vastaavan. Voisin odottaa vaikka kokonaisen ikuisuuden, parempaa tekemistä ei ollut.

Lucakseksi itseään kutsunut poika ei onneksi näyttänyt hämmästyvän virallisen oloista kättelyä. Olin jo melkein katunut tervehdystapaa, joka nykyään sopi paremminkin aikuisille ihmisille kuin nuorille. Hänen ystävänsä tosin katsoi minua hieman oudosti, mutta yritin olla välittämättä siitä. Lucas vaikutti siltä, että oli kätellyt ihmisiä ennenkin. Kädenpuristus oli sopivan luja ja asiallinen. Mutta miksi kiinnitin edes huomiota tällaisiin asioihin? Silmänräpäyksen kestänyt ajatuksenjuoksu keskeytyi, kun huomasin Lucaksen vilkuilevan takavasemmalle. Kurkkasin itsekin nopeasti pojan olan yli ja näin, miten tämän kolme kaveria yrittivät sählätä jotakin olevinaan lähdössä paikalta. Mitähän noilla kolmella oli mielessään? Tarkemmin ajatellen minulla kyllä oli aavistuksia asiasta. Ehdin juuri palata entiseen asentooni, kun Lucas käänsi kasvonsa takaisin minua kohti. Poika otti tummat aurinkolasit silmitään ja katseli minua tutkivasti. Jostain syystä tämän katse alkoi hermostuttaa minua, vaikka en antanutkaan sen näkyä päällepäin. Juuri tässä olin hyvä, tunteiden piilottamisessa sisälleni. Katsoin takaisin Lucasta, jonka vaaleat hiukset heilahtelivat hennosti tuulessa. Pojalla oli kauniit silmät.
Tilanne oli muuttumassa jo vähän kiusalliseksi, mutta minulla ei ollut aavistustakaan, mitä olisin voinut sanoa. Kaikeksi onneksi Lucas puhkesi puhumaan, eikä yhtään liian aikaisin. Mutta kun oli aikani vastata, meni pari sekuntia ennen kuin edes tajusin, missä mentiin. Vasta sitten tajusin, että minun pitäisi sanoa jotain.
"Tuota, ei mitään, minä vain tutkin paikkoja ja... silleen. Tulin tänne vasta tänään, joten ei ihme, ettet ole nähnyt minua. Olet ensimmäinen tuttavuuteni täällä. Tai siis," naurahdin, "oikeastaan Carter on se ensimmäinen."

Tai siis, oikeastaan Carter on se ensimmäinen. Naurahdin kevyesti ja hymyilin tytölle. Toinen oli kertonut tutkivansa paikkoja ja että oli saapunut tänne vasta tänään. Ei siis todellakaan ollut ihme että en ollut häntä ennen huomannut, vaikka minulla olikin kehumisen arvoinen kasvomuisti.
"No, tuntuu siltä että minä olen ollut täällä niin kauan kuin jaksan muistaa... kolmas vuoteni täällä", hymähdin ja arvioin tuon ikää kasvonpiirteistä. "Taidat sinäkin opiskella kolmatta vuotta, huh? Korjaa jos olen väärässä."
Päässäni pyöri kaikenlaista ranksanläksyistä tähän tyttöön liittyviin asioihin, mutta keksityin siihen jälkimmäiseen ja vähän tuota ensimmäistä ajatusta hyödyntämällä sain viimein muotoiltua kysymyksen.
"Jos olet uusi, et varmaan ole kuullut mitään opettajistamme? Minä voin neuvoa, kolmen vuoden kokemuksella tiedän tarkalleen millaisia opettajat ovat", tarjosin apua, mutta ääneni saattoi kuulostaa hieman huvittuneelta jälkimmäisessä lauseessa. Minä tosiaan tiesin. Reksi oli tylsä, Alison omaperäinen ja en edes mainitse, mitä ajattelin biologianopettajasta.
"Mitkä valinnaisaineet sä olet valinnut? Mulla on ranska, jalkapallo ja ilmaisutaito", totesin ja ajattelin niitä jalkapalloharjoituksia. Yh, Trevor, ottaisi iisisti. Tai edes vähän iisimmin. Ihan vain tytön parasta ajatellen lähetin taivaaseen rukouksen, että tuo oli unohtanut sellaiset ns. poikien lajit kuten jalkapallon ja nyrkkeilyn - Trevorin kanssa ei kukaan halunnut tulla tekemisiin, ei liiemmin ne inhimilliset opettajat kuin kukaan oppilaskaan.

Uusi tuttavuuteni jatkoi vilpitöntä hymyilemistä, jonka saatoin havaita tämän silmistäkin. Poika selitti opiskelevansa täällä jo kolmatta vuotta. Hänen arvellessaan minunkin olevan kolmannella vuosiluokalla olin hieman imarreltu, luulihan toinen minua vanhemmaksi kuin olinkaan. Vuodellahan arvaus vain heitti, mutta kuitenkin. Pudistin päätäni ja sanoin: "Ehei, olen vasta toisella vuodella. Mutta hyvä arvaus, haha..!"
Minusta tuntui, että käsivarteni näyttivät hölmöiltä roikkuessaan vain kylkieni kupeessa. Muuttaakseni asentoni luontevammaksi asetin toisen käteni vieressä seisovaa tammea vasten ja nojasin siihen hieman. Sillä välin Lucas näytti taas miettivän jotakin. Pian hän tarjosi minulle infoa opettajien suhteen; tottakai hän tunsi nämä perinpohjaisesti oltuaan samassa koulussa niin kauan. Olin kuulevinani hänen äänessään hiukan huvittuneisuutta, mutta unohdin asian hänen jatkaessaan kysymällä valinnaisaineista.
"Olet oikein ystävällinen. Olisi kai tosiaan hyödyllistä tietää jotain etukäteen, joten neuvot kelpaavat kyllä! Ja joo siis minullakin on valinnaisina ranskaa ja ilmaisutaitoa, ja sitten on saksa. Kaksi samaa," totesin iloisena siitä, että toinen oli kiinnostunut samoista aineista. Sitten tajusin, että olisi kohteliasta kysyä vuorostani jotain, kun tähän mennessä olin vain vastaillut pojan esittämiin kysymyksiin. Yritin keksiä nopeasti jotain järkevää sanottavaa. Viimein sain kuitenkin kysyttyä: "No... jalkapallo, onko se vaikeaa? Siis niinkuin oppiaineena?" Olikohan tuo nyt sittenkään niin järkevä kysymys. Itse asiassa se kuulosti aika oudolta.

Toinen oli siis vuoden nuorempi kuin minä, hymähdin hieman. Arvaukseni oli mennyt pieleen, mutta jos luulin häntä vanhemmaksi, oliko se hänelle hyvä vai huono juttu? Jotkuthan olettivat olevansa jotenkin vanhan tai rapistuneen näköisiä kun heidän ikänsä arvasi yli, toiset taas olivat imarreltuja. Ariel ei näyttänyt loukkaantuvan arvaukseni mönkään menemisestä, joten luokittelin hänet imarreltujen sakkiin.
"No, olet varmaan kuullut jo meidän rehtorista? Sen nimi on Carl, ja opettaa meille historiaa. Se on tosi tylsä opettaja. Sitten on kuviksenope, Brunelle. Se on ihan okei ja sitä ei haittaa vaikka ei ekalla kerralla osaa oikein. Brune opettaa kuvista, mutta älä sitten sen kuullen kutsu sitä Bruneksi. Se on vaan joku Carterin hölmö lempinimi. Sitten on meidän bilsanope, Michelle, se on ihan mukava. Ei kyllä suoraansanoen opettajaa muistuta, mutta kyllä bilsantunneilla silti jotain oppii. Winston opettaa psykologiaa ja filosofiaa, se on varmaan yks parhaista opeista. Leon on oikeastaan mun suosikkiope, se opettaa yhteiskuntaoppia, se on aika rento vaikka onki varareksi. Ranskanope Mansel on hirveä. Maantiedonope antaa hirveästi läksyä ja köksänope luulee ettei pojista ole mihinkään. Äikänopea ei kiinnosta oppilaiden tekemisen tunnilla, ja toinen liikunnanopeista, Trevor, on jokaisen pahin painajainen. Olet onnekas tyttö kun et ole ottanut nyrkkeilyä tai jalkapalloa. Alison opettaa matematiikkaa, fysiikkaa ja kemiaa ja se on ihan okei ope, ei mikään sapelihammaskissa. Liikuntatunneilla sun kannattaa osallistua äläkä unohda sun kamoja huoneeseen, sun liikanopen nimi on Helen", kerroin ja pidin lyhyen hengähdystauon, jonka aikana katsoin tyttöä silmiin.
"Saksan ja espanjan opettajan nimi on Jenn. Se on tosi täsmällinen ja sun on parempi olla ajoissa sen tunneilla. Ja tässä tulee myrskyvaroitus: älä ikinä, ikinä jättäydy semmosen ryppyisen muorin tielle. Sen nimi on Agnes ja toimii täällä siivoojana. Sillä on silmälasit ja hirveästi huulipunaa. Jos sä satut törmäämään siihen, lähde vikkelästi karkuun. Se on hirveä tyranni vaikka sattuisitkin olemaan kympin oppilas. Paras vaihtoehto on mennä piiloon toisen siivoojan taakse, sen nimi on Elaine ja se on tosi mukava", kerroin vielä ja hymyilin tytölle, kun tuo esitti kysymyksen.
"Jalkapallo vai? No olisi se varmaan helppoa, jos meidän ope ei olis Trevor. Sitä kannattaa varoa, jos Helen on poissa niin saatte kiittää onneanne, jos Trevor ei ole teidän sijaisena. Tosin se on aika epätodennäköistä. Hei muuten, onko sulla lemmikkejä?"

Kuuntelin keskittyneesti Lucaksen pitkähköä esitelmöintiä. Halusin imeä tiedon sisääni, sillä tiesin siitä olevan hyötyä viimeistään huomenna. Silloin tällöin pistin väliin omia huomautuksiani. "Joo, tapasinkin herra Corwinin heti tultuani. Tosi vakavan näköinen tyyppi." "Mhmm." "Ahaa, kuulostaa kivalta." "Okei."
Lucas kertoi minulle vähän perustietoja jokaisesta opettajasta ja päätti selostuksensa ankaraan varoitukseen. Älä ikinä, ikinä jättäydy semmosen ryppyisen muorin tielle... Se on hirveä tyranni vaikka sattuisitkin olemaan kympin oppilas. Selvä. Pitäisi siis pelätä rupsahtanutta, äkäistä mummelia. Juosta karkuun jos tätä näkyisi. Ihmettelin tätä ajatuksissani, kuitenkaan ilmaisematta tätä toiselle. Voisiko joku vanha siivooja olla oikeasti niin paha? Tuskin nyt sentään ala-asteen aikaisia kiusaajiani pahempi. Mutta kertomansa mukaan Lucas piti Agnesta vaarallisena. Miksi asia sitten oli niin? Mistä syystä nainen oli niin vihainen? Äkkiä oli ihan kuin jostain kaukaa olisi ilmestynyt mieleeni ajatus: "Ota siitä selvää." Viesti tuli sen verran vahvana, että säpsähdin. En kuitenkaan ehtinyt miettiä asiaa sen enempää, kun Lucas kysäisi minulta lemmikeistä.
"Ei, eipä minulla ole... Entä sinulla?"
Aloin olla jo yllättynyt siitä, miten pitkään poika jaksoi jutella kanssani, vaikkei edes tuntenut minua. Eikö hänellä tosiaan ollut parempaa tekemistä? Ei siinä mitään, oli oikein kiva puhua jonkun kanssa tässä minulle vielä oudossa paikassa. Yleensä tullessani uuteen paikkaan olin "näkymätön". Ajatella, että kerrankin joku (muukin kuin perheenjäseneni tai Daniel) tuntui oikeasti haluavan puhua minulle. Aika uudessa koulussa oli alkanut paremmin kuin odotin.

Herra Corwin? Joo ja just, tarkoittiko Ariel Carkkia? Hmm... pitäisi tosiaan päästä yli noista Carterin hullunhauskoista lempinimistä. Tyttö mumisi väliin hyväksyvästi ja heitti jotain kommenttiakin, mutta olin niin syvällä ajatuksissani katsoessani säyseästi tytön silmiin, että jatkoin vain opettajien esittelyä.
"Ei, eipä minulla ole... Entä sinulla?" Näin hän vastasi kysymykseeni lemmikeistä. Olihan minulla, ja ennen kuin aloitin tarinani Pennystä, loin tyytyväisenä katseen ympärilleni.
"Minulla on koira, Penny. Löysimme sen lomamatkallamme Espanjassa, se oli karannut suomalaisesta koiratarhasta, jossa oli siis kaduilta pelastettuja koiria. Ja niin sitten kävi, että kirjoitin nimeni paperiin ja nuori narttu oli minun. Sen nimi oli joku kumma suomalainen, mutta vaihdoimme sen Pennyksi", kerroin hymyillen ja kurkkasin taakseni aivan kuin koira olisi piehtaroinut nurmella tumma karva sekaisin. Löysin kuitenkin vain vaivaisen oravan, jota seurasin katseellani, ja kunnes kiipesi puuhun, siirsin katseeni Arieliin hymyillen. Carter olisi tässä vaiheessa jo kysynyt että onko toinen sinkku, lähteekö hän tammitanssiaisiin pariksi (jos ne edes pidetään) ja että mikä oli tuon horoskooppi (jotta saisi selville, sopivasti heidän horoskooppinsa yhteen). Lee olisi varmaan runoillut hänen ulkonäöstään muutaman suloisen lauseen ja Teemu yrittänyt hurmata hieman päällekäyvälläkin tavallaan. En kyllä yhtään ihmetellyt, miksi minua kutsuttiin joukkomme rauhallisimmaksi. Enkä ollut heti odottamassa toisen vain kapsahtavan kaulaani. Enkä minä nyt sellaista ikinä tekisi, olinhan vasta tavannut tytön, enkä usko rakkauteen ensi silmäyksellä. Hymyilin vaivaantuneesti ajatuksilleen ja vilkuilin ympärilleni hieraisten puolihuomaamattomasti niskaani.
"No, mitä mieltä olet? Koulusta siis?" kysyin ja loin toiselle vilpittömän hymyn, kuin olisin sanonut 'en ajatellut mitään, jota et haluaisi kuulla', ja se oli varmasti virhe.

Kysyttyäni pojalta hänen lemmikeistään toisen kasvoilla näkyi tyytyväinen ilme, hän taisi pitää aiheesta. Lucas vilkaisi ympärilleen ja alkoi kertoa koirastaan Pennystä. Kuuntelin tarinaa kohteliaasti, mutta kun toinen mainitsi koiran olevan peräisin Suomesta, mieleeni tuli eräs toinenkin suomalainen. Daniel, Daniel... Poika, johon olin tutustunut hänen ollessaan Englannissa vaihto-oppilaana. Meissä oli paljon samaa, ja olin palavasti rakastunut häneen. Mutta nyt rakkaani oli niin kovin kaukana, ja ensi kesäkin, jolloin voisimme jälleen tavata, tuntui olevan valovuosien päässä... Minun ei olisi pitänyt ajatella häntä juuri nyt. Ikävän kyyneleet pyrkivät silmiini, enkä halunnut näyttää niitä vastapäätä seisovalle Lucakselle. Onneksi tämä kääntyikin hetkeksi katsomaan vähän matkan päässä kipittävää oravaa, joten ehdin pyyhkäistä vedet silmistä käsivarteeni. Pian poika taas käänsi katseensa minuun. Mutta hänen ajatuksensa näyttivät vuorostaan harhailevan jossakin muualla. Hän näytti mietteliäältä jollakin kummallisella tavalla. En halunnut tietää, mitä tyyppi ajatteli nyt, kun hymyilikin noin vaivaantuneen oloisesti.
"No, mitä mieltä olet, koulusta siis?" Lucas viimein kysyi ja yritti hymyillä vilpittömästi, aivan kuin päästäseen eroon äskeisistä ajatuksistaan, mitä ne sitten olivatkin. En oikein tiennyt, mitä vastata kysymykseen, olinhan vasta vain kulkenut pitkin poikin käytäviä.
"Noh.. en ole vielä kunnolla tutustunut paikkoihin, mutta kivaltahan tuo vaikuttaa", vastasin tavallista hiljaisemmin, ja kuulin itsekin äänessäni epävarmuutta, joka kuitenkin oli tahaton. Jatkoin nopeasti, yrittäen jotenkin kätkeä äskeisen lauseen sävyä: "Katselin kyllä äsken vähän tuolla käytävillä. Mutta ihmeekseni en nähnyt siellä ketään, missähän kaikki mahtavat olla?" Aiemmin olin arvellut kaikkien olevan tunneilla, mutta eivät tämä poika ja hänen toverinsa ainakaan siltä näyttäneet.

"Noh.. en ole vielä kunnolla tutustunut paikkoihin, mutta kivaltahan tuo vaikuttaa. Katselin kyllä äsken vähän tuolla käytävillä. Mutta ihmeekseni en nähnyt siellä ketään, missähän kaikki mahtavat olla?"
Kohotin kulmiani hieman ja saattoi kasvoillani käydä sellainen 'katsoisit kelloa'-ilme.
"Päivän viimeinen tunti on meneillään, mutta minulla ja pojilla on tähän aikaan hyppytunti. Teemusta, siitä lyhyestä joka oli aijemmin Carterin ja sen pitkän pojan kanssa, en tiedä kun se on eri luokalla. Joko sillä on tuuria ja hypäri myös, tai sitten se lintsaa. Tällaisia ovat suomalaiset miehet minun silmissäni. Tietämättömyys luo kummia oletuksia", ilmoitin hymyillen. Viimeinen tunti oli ehkä puolessavälissä, joten meillä olisi vielä kahdenkeskeistä aikaa ennen kuin pihalle tulisi porukkaa.
"Ainiin, ja mukavaa että luulet viihtyväsi Quine's Hillissä. Tää on kyllä ihan mukava paikka, kunnes olet ollut paikalla kolme neljäsosavuotta. Sen jälkeen tuntuu siltä kuin sama vanha toistuisi, kuin nauha olisi jäänyt päälle, ja vain iltapäivät kylällä tai muualla tehden jotakin täysin koulusta vieraantunutta voivat pelastaa sinut täydeltä nuutumiselta. Ehdotan, että olet ainakin historiantunnilla äärimmäisen tarkka, samoin saksan. Muuten meno onnistuu sellaisella hieman puolivillaisella asenteella", sanoin. "Mutta, myönnän ettet näytä sellaiselta, jolta puolivillainen onnistuu. Taitaa olla hyvä keskiarvo, vai? Sano jos arvasin väärin, haluan tietää."
Mietin, mitä minä tekisin tässä. Lähtisinkö tuntien loppuessa, vai häh? Pyytäisin tyttöä kirjastoon? Huoneeseeni? Seurasin häntä? Kutsuisin iltapäivällä kahville? Ei, ei viimeistä. Olen kyllä outo, oudompi kuin useimmat olettivat. Olinko luvannut Carlalle huomisillan? Muistikatkos loi kasvoilleni hajamielisen ilmeen, vaikka katseeni oli yhä Arielin silmissä.

Viimeisin kysymykseni taisi olla moka, koska poika nosti kasvoilleen kummastuneen ilmeen. Eikä, oliko minä sanonut jotakin väärin? Varmaan toinen piti minua ihan tyhmänä. Tällaiset pienet virheet saivat minut aina nolostumaan. Poika alkoi selittää jenginsä hyppytunneista sun muusta, ja aloin tuntea itseni entistä hermostuneemmaksi, panikoivalla tavalla. En onneksi koskaan punastunut pahasti, mutta oli täysi työ peitellä häpeää. Järjen tasolla tiesin kyllä, että moka oli pieni, lähes huomaamaton. Mistä minä olisin voinut tietää tuollaisia asioita? ...Paitsi että olinhan minä lukenut rehtorin antamat paperit, joihin oli aivan selvästi merkitty päivän aikataulut. Olisihan minun pitänyt osata ajatella.
"Tällaisia ovat suomalaiset miehet minun silmissäni. Tietämättömyys luo kummia oletuksia", kuulin Lucaksen sanovan. Jälleen tämä mainitsi suomalaiset.
"No jaa... Minä ainakin tunnen yhden suomalaisen pojan, ja hän on tosi mukava. Ei lainkaan lintsarityyppiä. Mutta kai kaikki suomalaisetkin ovat erilaisia", onnistuin saamaan sanat suustani.
Lucas jatkoi kertomalla tylsäksi muuttuvasta kouluelämästä tietäväisen oloisena. Oliko koulunkäynti täällä muka oikeasti noin tylsää ja yksitoikkoista? Vaikka ei se minua oikeastaan haittaisi. Rutiinit vain toivat turvallisuutta, ja sitäpaitsi viihdyin kirjojen parissa. Pojan kysyessä keskiarvostani en ollut aivan varma, mitä minun pitäsi vastata, koska en halunnut olla mikään kerskailija. Päätin kuitenkin olla rehellinen.
"Onhan se aika hyvä, olen tehnyt paljon töitä..." sanoin ja ilmoitin pojalle myöskin tarkan keskiarvoni, joka Danielin mukaan vastasi suomalaisessa järjestelmässä numeroa 9.8. Ollakseni kohtelias kysyin myös pojan koulumenestyksestä: "Entä itselläsi?"
Lucas näytti jälleen ajattelevan jotakin salattua, josta en halunnutkaan tietää. Hän näytti hieman hajamieliseltä, kuin olisi yrittänyt muistaa jotakin. Minua  ahdisti edelleen pieni, mielessäni suureksi paisunut moka. Halusin pois tästä, pojan silmien edestä. En voinut katsoa tätä silmiin enää kauemmin, joten loin katseeni alas tammen juurakkoon. Toivottavasti Lucas ei näkisi tai ottaisi huomioon omituista ilmettäni, jota en taidoistani huolimatta saanut piiloon.

Ariel oli selvästi ensin hieman typertynyt, sitten hänen katseensa silmissä muuttui. Huomasin sen ja yritin helpottaa toista ikävän näköisestä ajatusmaailmasta katsellen hetken pihaa, silitin peukalollani oikean käden kämmenselkää. En antanut katseeni viipyä pihassa liian kauan, jotta Ariel ei luulisi etten olisivenää kiinnostunut juttuseurasta. Hetken odotettuani tyttö taisi unohtaa ajattelun edes hetkeksi.
"No jaa... Minä ainakin tunnen yhden suomalaisen pojan, ja hän on tosi mukava. Ei lainkaan lintsarityyppiä. Mutta kai kaikki suomalaisetkin ovat erilaisia."
En vaikuttunut kovasti tytön puolustuspuhwesta, mutta virnistämään hyväntahtoisesti ja nyökkäsin. Tapansa orja on tapansa orja eikä siitä mihinkään pääse, se oli oikeastaan yksi niistä elämän kunnista asioista. Minä en voinut hellittää ajatustani puolilaiskoista, saunovista suomalaisista, enkä edes katsellut ihaillen heidän jääkiekkojoukkueensa pelejä. Leijonatko, juupa juu. Minä seurasin jalkapalloa ja siellä listassa Suomi on toiseksi viimeisenä. Ajatukseni käväisi hetken Espanjan hienossa lipussa. Seuraavaksi keskityin tytön vastaukseen keskiarvosta.
"Onhan se aika hyvä, olen tehnyt paljon töitä..."
Samaa ei voisi oikeastaan sanoa minusta. Sain hyviä numeroita lähinnä vain koska opettajat pitävät minusta. Ja silmäniskukin, niin biologianopettaja on jaloissasi. Kuitenkin tytön kertoessa tarkan keskiarvona, silmäni levisivät ja katsoin tyttöä suorastaan järkyttyneenä. Tämäkään on "aika hyvä"? Mihin suuntaan maapallo on pyörimässä? Väärään varmasti!
"Siis... kuulinko mä oikein vai sanoitko ihan hyvä? Mun keskiarvo on 9.25, mutta se on lähinnä meidän opettajien ansiota. Ollaan aika lailla puolikavereita", kerroin. Tyttöhän oli ihan kummallinen, tai no, ainakin luonnonlahjakkuus itsekriittisyydessä.
"Onko sulla kaikki hyvin? Tarkoitan, jos mun keskiarvo olisi noin hyvä, sanoisin että olen tyytyväinen. Mistä kiikastaa, kun olet tuollainen itsekriitikko? Ei sussa mun mielestä ole sen enempää vikaa. Ainiin, anteeksi tuo ensimmäinen. Sain sut varmaan näyttämään aika tyhmältä mun vastauksella. Miten uusi oppilas muka voisi osata jo aikataulut?"
Niin, Lucas. Miten hän olisi voinut tietää? Miten hän olisi voinut heti oppia?

//Mulla oikeesti meinasi tulla tippa linssiin kun luin tuon sun viimeisimmän roolauksen :'3 Sori kauheesti kun kesti vastata, oon ollu vähän kipeenä ja inspis oli hukassa.//

Katseeni oli edelleen painettuna maahan, enkä yksinkertaisesti kehdannut nostaa sitä. Siitä huolimatta tunsin pojan tuijotuksen ja jollain selittämättömällä tavalla vaistosin tämän olevan taas kummastunut takiani. Tämä hermostutti minua entistäkin enemmän. Jos kohta ei tapahtuisi jotakin, menisin varmaan paniikkiin, alkaisin itkeä tai muuta kamalaa. Se taas tuntuisi vielä nolommalta... Potkin hetken rauhattomana maata oikealla jalallani, ennen kuin tajusin lopettaa. En saisi näyttää tätäkin ulospäin. Ei hänelle. Nyt olisi pakko rauhoittua. Hengitin syvään ja huokaisin ilman ulos keuhkoistani tuskin kuuluvasti. Jeesus auta...
Pikainen, muutaman sanan mittainen rukoilu auttoi vähän rauhoittamaan mieltäni. Ainakin itkeminen olisi nyt poissa laskuista. Mutta jos Lucas oli sanonut jotain tällä välillä, se oli kyllä mennyt minulta ihan ohi korvien. Toivottavasti en ollut sivuuttanut mitään tärkeää. Joka tapauksessa poika puhkesi uudelleen puhumaan, ja tällä kertaa sävy oli erilainen kuin tavallisesti, vaikka siinä olikin häivähdys kummastusta.
"Onko sulla kaikki hyvin?" Yksi niistä harvoista kerroista, kun joku "koulutoveri" tuli kysymään tuollaista. Mahtoiko tuokaan varsinaisesti välittää?
Kuulin joka sanan pojan puheesta, vaikka en vieläkään katsonut häneen.
"Ainiin, anteeksi tuo ensimmäinen. Sain sut varmaan näyttämään aika tyhmältä mun vastauksella. Miten uusi oppilas muka voisi osata jo aikataulut?"
Lucas jäi nyt odottamaan vastaustani. Mitä voisin sanoa? Enhän minä voinut tuolle kertoa. Tai siis, tyyppi oli oikein mukava, ei siinä mitään. Mutta mehän olimme vasta tavanneet, joten en voisi luottaa häneen. En vielä. Nostin hieman päätäni ja suuntasin katseeni kohti poikaa yrittäen vaikuttaa niin reippaalta kuin tässä tilanteessa kykenin.
"Joo, tietysti... Ööm..." Hitsi miten epävarmaa. Mitä ihmettä minä tekisin? En keksinyt mitään vastausta pojan toiseen kysymykseen. Kai olisi parasta sivuuttaa se. Niinpä jatkoin vain: "Siis ei se mitään. Olisihan minun pitänyt tietää, kun vasta luin rehtorin antaman ohjenivaskan."
Tämä tuntui tosi kiusalliselta. Awkward moment. Pakko päästä pois. Mikään ei toki ollut pojan syytä. Itse vain olin niin typerä ja ahdistuin tällaisista asioista, vaikka minun pitäisi olla hyvä esimerkki kristitystä... Olisiko outoa, jos lähtisin nyt yhtäkkiä? Ehkä ehtisin vielä pois, ennen kuin luokista vapautuvien oppilaiden virta tukkisi käytävät.
"Tuota... Minun pitää nyt mennä. Sori. Oli kiva jutella", huikkasin vähän liiankin äkkinäisesti ja lähdin kävelemään ripeästi ovea kohti. Pidättelin itseäni juoksemasta, sehän olisi ollut jo epäkohteliasta. Sitä paitsi, ties mitä tuo toinen ajatteli minusta nyt.