Kahvilatylsistymisen alkeet, vai jotain muuta?

//Oi eih, tälle piti keksiä nimikin. Kamalaa & pahoittelen. Megin ja Karenin odotetaan liittyvän seuraan tahtomallaan tavalla :3//

Pierce Second

Piercen päivä oli alkanut vallan hyvin, olihan lauantai, pyhä läksyjenvälttelypäivä, jokaisen teini-ikäisen luvattu laiskuuspäivä.

Noh, Pierce oli tehnyt läksynsä heti aamulla, hän ei ollut kovin hyvä tässä teinijutussa. Sitten hän oli harjannut lempihupparistaan kaikki Mister Maustekakun varistaman yksinäiset karvat, sohinut kampaa hiustensa läpi niin kauan, että maailmassa oli muutakin kuin ruskeita hiuksia, pakannut laukkuun läppärin ja johtohässäkät ja suunnistanut kohti kahvilaa, ihan vain aikaa tappaakseen.

Kahvilassa Pierce oli tilannut tiskiltä jonkun juoman, joka oli kahvia vain nimellisesti, maistui ennemminkin karamellilta ja paahdetulta kanelilta, vallannut kulmikkaan kulmapöydän itselleen ja johdoilleen. Kun tietokone oli seinässä, kuulokepiuhat liitetty portteihin ja näinollen antisosiaalisen nörttiyden ulkokuori saavutettu, saattoi Pierce keskittyä rauhanomaiseen tylsistymiseen.

Hän klikkaili tietään netin ihmemaassa laiskasti foorumilta toiselle, särpi kahviaan hitaasti, tarkkaili muita asiakkaita. Yritti arvailla, mitä he miettivät ja ketä odottivat. Jotkut istuivat yksin ja säteilivät menepois-auraa, toiset tarkistivat puhelinta joka toinen hengityshetki ja kun odotetut ystävät viimein saapuivat, oli vuorossa hyppimistä ja kiljahtelua. Ihananähdä! Ohmymitkäkengät!1!

Pehmustetut kuulokkeet vaimensivat ulkopuolelle melko kehnot poppibiisien Nightcore-versiot, ja uusien kuulokkeiden mainoksissa lupailtu basso ei tuottanut pettymystä.

Astuin sisään kahvilaan ja kävelin kassalle. Tiesin mitä halusin. Kahvin.
"Yksi tumma paahto" sanoin pöydän toisella puolella olevalle naiselle. Hän hymyili ja ilmoitti kahvin tulevan pian. Kaivoin lompakkoni esiin odottaen. Nainen laski eteeni kupillisen mustaa kahvia. Hän sanoi hinnan ja kaivoin rahat lompakostani, ojentaen sitten hänelle. Hän kiitti, ja nyökkäsin. Kävelin kahden hengen pöydän luokse, joka oli tyhjä. Laskin kahvin pöydälle ja istuin tuolin ääreen. Työnsin käteni laukkuun ja otin esille ainoat läksyt jotka olivat jäljellä. Olin ajatellut että kahvikupin äärellä saisin ehkä jotain aikaiseksi, ja ehkä alkaisin vihdoin ymmärtämään numeroita. Vihasin matikkaa. Vihasin myös fysiikkaa, mutta siitä ymmärsin jotain. Numerot olivat minulle silkkaa hepreaa. Join vähän kahvistani, ja avasin matikankirjat huokaisten. Aloin tutkimaan niitä otsa rypyssä. Kirjoitin jotain jopa vihkooni, mutta kumitin sen pian. Eihän tuossa ollut tolkkua. Iskin pääni pöytään.
"Miten joku ymmärtää tuota?" kysyin hiljaa huokaisten. Minulla oli paha tapa puhua itsekseni.

//Kirjoitan minä-muodossa koska olen tottunut siihen. Älä välitä...  Teen myös samalla miljoonaa asiaa, joten ehkä kestää. Yritän vastata nopeasti. Miten tämä teksti tuntuu niin tönköltä? :'(//

//Ei mitään, toivottavasti eriävä muoto ei haittaa ^^ Aika moni kirjoittaa minä-muodossa eli tuo hän-muotohan tässä on outoa ja poikkeavaa.. :D//

Pierce alkoi pikkuhijaa kyllästyä tietokoneeseensa, edellisen tarkistuksen jälkeen ei ollut ilmaantunut uusia meilejä tai mitään muutakaan kiinnostusta herättävää. Joten toiminta lipui pakostakin vähän stalkkerin puolelle, soittolista pyöritti biisejään.

Pierce bongasi tutut kasvot yhden pöydän luota, se tyttö, jolla oli kulmakoru ja hassut hiukset, nimi ei ihan muistunut mieleen... Samapa tuo. Neiti Kulmakorulla oli ilmeisesti vaikeuksia tehtävien kanssa, matematiikankirjan avaaminen sai aikaan pöydän pahoinpitelyä otsalla ja mutinaa, jonka erotti vain suun liikkeestä.

//Repesin tuolle Neiti Kulmakorulle. Heh :D

Huokaisin erittäin syvään ja nostin pääni ylös pöydältä. Hautasin kasvot käsiini. En ikinä saisi läksyjä tehtyä. Tunsin että joku tuijotti minua. Huomasin syyllisen oitis. Pitkän näköinen poika.. muistaakseni olin nähnyt hänet koululla. Kyllä olin varma siitä. Nimi oli kummallinen. Katsoin suoraan poikaan tutkivasti. Miksi tämä tuijotti minua? Käänsin katseeni matikankirjaan. Mieleni teki kaataa kahvit sen päällä, polttaa koko opus, haudata se ja tanssia täysikuun aikaan haudan päällä. Vihasin matikkaa.

//lyhyt//

Neiti Kulmakoru ilmeisesti rekisteröi Piercen tuijotuksen, ja Pierce tunsi hetken olonsa vähän hölmöksi. Hän tokeni kuitenkin aika nopeasti, riisui kuulokkeensa ja hukutti tottumuksen tuomalla nopeudella kaikki läppärinsä johdot ja jäänteen laukkuun, nappasi kahvin toiseen käteensä ja harppoi omasta pöydästään sen toisen pöytään. Yritys oli luultavasti tuhoon tuomittu, jos kuvaillaan Piercen juttujen sujuvuutta vastakkaisen sukupuolen kanssa niin kehno on laimea ilmaus.

Pierce laski karkkikahvinsa pöydän kiiltävälle pinnalle, ja ojensi oikean kätensä Neiti Kulmakorun suuntaan, kätellään?
"Pierce Second, me ollaan samassa koulussa. Tarvitko apua noiden" nyökkäys kohti läksykirjoja "kanssa?"

//Kyllä postaukset pitenee, mitä enemmän kirjoittaa sitä helpompaa siitä tulee :3

//Yleensä ne ovatkin pitkiä. Ei vaan jotenkin tule teksti ulos. Se on ongelma. Etenkin tällaiselle joka rakastaa kirjoittamista.//

Vilkaisin poikaa ja tartuin hänen ojennettuun käteensä.
"Karen. Karen Osment. Tajuatko jotain matikasta? Se on täyttä hepreaa minulle" selitin kuin tutulle. Minua ei vaivannut ujous. Päinvastoin.
Näytin kirjoja. Poika vaikutti minua vanhemmalta. Mutta jos hän oli kerran samassa koulussa, ei hän voinut olla vuotta vanhempi. Ellei ollut jäänyt luokalle. Samalla luokalla kuin minä hän ei ainakaan ollut. Kyllä muistaisin. OLin luultavasti kävellyt hänen ohitseen koulussa tai jotain. En jäänyt vatvomaan sitä pidempään.

//Oh my D: Writers block? Tai ehkä se on tää kellonaika.. :DD//

Neiti Kulmakoru tervehti luontevasti ja tivasi heti, josko Pierce tietäisi jotain matematiikasta. Pierce painoi nimen visusti muistiinsa, enää ei sopisi unohtaa, laski laukkunsa tuolin selkänojalle ja istahti itsekin.

"Joo, jonkin verran" Pierce naurahti. "Mitä sulla on tehtävänä..?"

Pierce arvioi, että Karen oli häntä ehkä vuoden tai pari nuorempi. Kolmosluokkalainen, ehkä? Ei hirveän tuttu, mutta hyvään kasvonmuistiin tarttunut varmaan jostain koulun käytävältä tai ruokalasta.

Kun kundi kysyi tehtävistä, vilkaisin nopeasti merkintöjä.
"Ai mitäkö? Jotain supersalaista koodikieltä" sanoin osoittaen paria tehtävää. Teki mieleni lyödä päätä seinään niin kovaa, että seinä hajoaisi. Mutta siihen en minäkään pystyisi. Katsoin tehtäviä ja toivoin, että Pierce tajuaisi niistä jotain. Joka tapauksessa hän luultavasti ymmärtäisi paljon enemmän kuin minä pähkinän kokoisilla aivoillani. Join pari kulausta kahvia. Harmikseni huomasin litkineeni koko juoman ja otin taskustani pastilliaskin. Minttupastilleja. Addiktioni minttupastilleihin oli verrattaissa alkoholismiin. Otin yhden pastillin.
"Haluatko?" kysyin ojentaen askia Pierceä kohden.

Karen näytti ainakin Piercen silmiin olevan ihan hukassa niiden läksyjensä kanssa. Tyttö tarjosi minttupastillia, Pierce nyökkäsi kiitoksen ja nappasin yhden pastillin suuhunsa.

"Katotaas näitä"
Pierce veti kirjan ja tehtävävihon omalle puolelleen pöytää, ja antoi katseensa harhailla tehtävien yli. Ei kovin vaikeita, minttupastillikin maistui ihan hyvältä. Tehtävät taisivat olla viime vuodelta, eli kolmosluokalta.
"Onko kynää lainaan..? Minkä verran sä tajuat näistä?"

Tukiopetus-supertuutorimood activated.

Minkäkö verran tajusin niistä? En mitään? Nolla prosenttia?
"Yhtä paljon kuin sinä hepreasta", vastasin. Sitten päähäni pälkähti ajatus. "Kiltti, sano ettet puhu hepreaa?" Sehän tästä puuttuisi. Kaivoin laukustani penaalin josta otin yhteensä viisi lyijykynää..
"Ei, ei, ei.." mutisin vilkaistessani kynien vahvuuksia. Minulla oli eri vahvuudet piirtämisessä. Kovan otteeni takia käytin pehmeämpiä kyniä piirtäessä, niillä sai myös varjostettua erittäin hyvin. Kun törmäsin HB- vahvuiseen kynään, eli toisin sanoen kirjoitusvahvuuteen, otin sen ja laitoin muut kynät penaaliin. Otin myös kaksi kumia, joista valitsin normaalikäytössä olevan. Toinen oli hiili- piirroksia varten, enkä käyttänyt sitä koulussa.

"Kiltti, sano ettet puhu hepreaa?"
Pierce naurahti, eikä voinut vastustaa kiusausta.
"Vähän ja huonosti, mutta kuitenkin. Aloitetaanko tästä ekasta..?"
Pierce napautti ensimmäistä kotiläksyksi ympyröityä tehtävää, jossa laskettiin, paljonko huonee X maalaus maksaa, kun seinää on näin paljon ja maalin hinta pilvissä. Aika perus.

Pierce siemaisi kahviaan, sokeri käytännössä katsoen kohisi korvissa. Hän tarttui tarjottuun lyijykynään, jotta voisi tarpeen tullen osoitella sillä numeroita tai huitoa muuten vain opettajatyyliin.

//Sori kestää koska ihan totta roolipelaan Zoomin kanssa samaan aikaan :D //

Voihkaisin. Tunsin kerran yhden pojan joka puhui hepreaa sujuvasti. Kun katsoin poikaa, huomasin hänen kasvoillaan jotakin joka paljasti hänen vitsailunsa. Onneksi huumorini oli yhtä mustaa kuin kahvini oli ollut, joten tajusin.
"Vihaan matikkaa" mutisin. Otin lyijykynän, joka oli toinen kirjoituskynäni ja piirsin Kasperin kuvan vihkoni kanteen. Sitten vilkaisin poikaa. Laskin kynän pöydälle ja hymähdin. Minä en todellakaan pitänyt matikasta.

//Ei mtn, katosinhan itsekin vaatimattomasti yöunien ajaksi xD//

Karen näytti hetken vain hämmentyneeltä, mutta tajusi sitten, että Pierce yritti vitsailla. "Vihaan matikkaa", tyttö manaili ja tuherteli vihkonsa kanteen.

"Nn, voi kai se olla vähän tylsää" Pierce itse taas piti matematiikasta. Nörtti kun oli. "Mutta tää tehtävä..."
Pierce selosti, kirjoitti jokaisen välivaiheen, teki muistiinpanoja ja piirsi jopa havainnollistavaa kuvaa siitä tehtävän hypoteettisesta huoneesta. Vihkon sivu alkoi täyttyä numeroista ja pikaisesta käsialasta. Toivottavasti Karen seurasi ja pysyi kärryillä, Pierce päätti tehtävän ratkaisuun ja alleviivasi sen hienon numerosarjan pariin otteeseen.
"Valkeniko? Jos sä kokeilisit tehdä ton seuraavan?"

"Minä ehkä tajusin. Tai sitten en", sanoin pojalle hymähtäen. Otin lyijykynäni ja vilkaisin seuraavaa tehtävää. Aloin raapustaa joitakin numeroita vihkoon, ja laskin mielessäni numeroita. Minulla oli surkea matikkapää, joten tehtävän ratkaisussa meni hetki. Jouduin tekemään monta välivaihetta ennenkuin sain vastauksen, jota katsoin miettiväisesti.
"Sano, kiltti, että se on oikein", pyysin hiljaa katsoen tehtävää miltein epätoivoisesti. En uskonut, että jaksaisin yrittää uudelleen mikäli se olisi väärin. Mietin jo miljoonaa tapaa joilla voisin lahjoa pojan tekemään matikanläksyni puolestani.

"Minä ehkä tajusin. Tai sitten en" Karen hymähti, ja alkoi raapustaa Piercen silmiin pitkältä vaikuttavaa tehtävää vihkonsa sivulle. Pierce vilkuili seinäkelloa, venytteli kiristyneitä niskojaan ja tyhjensi siinä odotellessaan kahvikuppinsa pohjaan asti. Kynän rapina paperilla loppui ja Neiti Kulmakoru kohotti katseensa
"Sano, kiltti, että se on oikein" Äänestä kuulsi teeskentelemätön epätoivo.

Pierce tarttui vihkoon, kävi välivaiheet läpi katsellaan, nyökytteli hyväksyvästi.
"Tässä ois pitänyt ottaa mukaan yksi desimaali enenmmän" Pierce napautti sormellaan yhtä laskutoimitusta. "Mutta muuten enemmän kuin hyvä."

Anteeksi etten ole käynyt, mutta veljeni rikkoi tietokoneeni näytön...

Huojennuin hänen sanoessaan sen olevan oikein. Ainakin melkein. Henkäisin syvään.
"Ja olen vielä elossa... Ihmeellistä" sanoin ja hymyilin kundille. Matikka ei ehkä sittenkään ollut niin vaikeaa. Viimeinen tehtävä... Aloin lukemaan seuraavaa tehtävää kurtistaen kulmakarvojani. Mitä ihmettä? Sitten sen salat näyttivät aukeavan minulle, ja aloin laskemaan sitä. Minusta tuntui, että se meni hyvin, mutta en ollut varma. Hetki myöhemmin olin saanut sen valmiiksi. Käänsin hiukan päätäni ja tarkastelin laskutoimitusta.
"Entä tämä? Luulen että ymmärsin..." Kysyin ja tarkastelin tehtävää.