Seisoin lautalla, katsellen lähestyvää saarta. Wiebe ja Benno vaikuttivat jo hieman kärsimättömiltä matkahäkissään. Tosin eivät ne muutenkaan matkahäkissä olemisesta pitäneet saati, kun joutuivat olemaan sielä näin pitkän matkan. ”Rauhoittukaa, olemme pian perillä”, kuiskasin linnuilleni. Lopulta lautta saapui vihdoin maihin. Otin laukut olilleni, lintujen häkin otin toiseen käteen ja toisella kädellä vedin matkalaukkua perässäni. Vauhti ei ollut kovinkaan nopea kaikkien laukkujen vuoksi, mutta pääsin sentään jotakuinkin eteenpäin lyhistymättä kassien painon alle, ja se oli hyvä.
Etsiydyin taksiasemalle, jossa taksikuski auttoi minua laittamaan laukkuni takakonttiin, jonka jälkeen menin hermostuneesti ääntelevien lintujeni kanssa taksin takapenkille, kuskin siirtyessä paikalleen. Annoin kuskille osoitteen, jossa isäni oli sanonut uuden kouluni sijaitsevan. Kuski näytti tuntevan paikan ja lähti ajamaan rauhallista vauhtia. Katselin ikkunasta ulos maisemia, jotka vilistivät ohitseni. ”Pian perillä”, kuiskin itsekseni, vaikka en asiasta voinutkaan olla varma. Lopulta taksi hidasti ja pysähtyi isohkon rakennuksen eteen. Kuski kertoi matan hinnan ja moksoin sen antaen hieman tippiäkin, saaden kuskilta sen jälkeen apua laukkujen ottamisessa takakontista ja hymyllä varustetun hyvästin.
Kun pääsin laukkujeni kanssa vihdoin koulun pääovista sisälle, pysähdyin siihen katselemaan ympärilleni tietämättä minne mennä. ”Taidat olla uusi?” kysyi joku tyttö viereltäni, käänsin katseeni häneen. ”Kyllä, olen Charlotte Alezia Melenk”, esittäydyin tuolle, jättäen tarkoituksella käteni ojentamatta, pitäen kelvollisena syynä laukusta huolehtiminen. ”Abigail Cookson”, hän esittäytyi, nyökäyttäen päätään kuin tervehdykseksi. ”Osaisitko kertoa, missä huoneeni sijaitsee?” kysyin häneltä hetken kuluttua, vilkuillen ympärilleni. ”Huoneet sijaitsevat kahdessa ylimmässä kerroksessa, voin viedä sinut sinne”, hän vastasi, lähtien minua odottamatta kohti portaita. Seurasin häntä, matkalaukkua perässä vetäen ja yrittäen kulkea mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman vähän Wieben ja Bennon häkkiä heiluttaen.
Lopulta pääsimme kerrokseen, jossa huoneeni kuulemma olisi. Tunsin hien, joka valui otsaani pitkin, oli portaita sen verran paljon ollut. Tiesin huoneeni numeron ja lähdin kävelemään käytävää pitkin, etsien oikeaa huonetta. Lopulta se löytyikin – aivan käytävän perältä. Avasin huoneen oven ja astuin sisälle huoneeseen, jossa oli jo yksi tyttö. Tuo kääntyi hymyillen katsomaan minua ja tervehti lähes ylipirteään sävyyn.
Laskin häin käsistäni ja laitoin laukkunikin alas. ”Olen Charlotte Melenk”, esittäydyin tytölle, joka luultavimmin olisi huonetoverini niin kauan kun tässä koulussa olisin. ”Anttonietta Zuzek”, hän esittäytyi hymyillen. ”Mutta sano vain Nietta, kuten kaikki muutkin”, hän lisäsi vielä. Nyökkäsin hänelle, laittaen tuon nimen mieleeni. Anttonietta, vain Nietta. Avasin matkalaukkuni, ottaen lintujeni häkin sieltä. Harva luultavasti matkalaukussa häkkejä kuljetti, ainakin siltä huonetoverini ilme näytti. Siitä välittämättä avasin matkahäkin luukun päästäen lintuni viimein lentämään vapaina ja aloin itse kasaamaan heidän häkkiään seinän viereen. Asetin lopuksi mukanani tuomat vanhan sanomalehden sivut häkin pohjalle, siirsin ruokakipot matkahäkistä sekä täytin vesipullon uudelleen, siirtäen senkin uuteen häkkiin kiinni.
”Luultavasti tämä puoli huoneesta siis kuuluu minulle?” kysyin Anttonietalta, katsoen tuohon kysyvästi, saaden myöntävän vastauksen. ”Me olemme ainoat tässä huoneessa, mutta jos tänne tulee muita, niin joudut luopumaan osasta tilastasi”, hän sanoi minulle. Nyökkäsin hänelle, alkaen sen jälkeen purkamaan laukkujani omalle puolelleni huonetta kuuluviin kaappeihin ja kirjoituspöydälle, katsellen senjälkeen kirjahyllyä, jossa ei näkynyt kuin yksi hieman vanhan näköinen Raamattu. Vilkaisin kysyvästi huonetoveriani, joka kohautti hartioitaan. ”Lukeminen ei oikein ole minun juttuni”, hän totesi. ”Voit saada vaikka koko hyllyn, jos tahdot”, hän sanoi, kiitin häntä siitä, alkaen sen jälkeen purkamaan kirjojani yhdestä laukusta, johon olin lempikirjani pakannut. Lopuksi vein vielä kylpyhuonetarvikkeeni kylpyhuoneeseen, asettaen sen jälkeen laukkuni kerrossängyn alemmalle pedille. Sillä jos sain itse päättää, niin tietenkin nukkuisin ylempänä.
”Tahdotko, että esittelen sinulle hieman koulua, jotta et ole huomenna ihan eksyksissä?” Anttonietta kysyi minulta, vilkaisten undulaattejani. Vastasin myöntävästi, käskien linnut häkkiinsä vihellyksellä, jonka olin heille opettanut tarkoittavan ruokaa. Jotta en olisi niitä huijannut, kaivoin muutaman porkkanan palan, joita olin siivunnut matkalle lintuja varten. Suljin häkin Wieben ja Bennon mentyä sinne, nyökäyttäen tyytyväisenä päätäni.
Anttonietta esitteli minulle kaikki kolme alinta kerrosta, valitettavasti ei paljoakaan mieleeni jäänyt, sillä kuljimme niin nopeasti, mutta enköhän aamulla voisi joltakulta kysyä neuvoa paikkoihin, jos eksyn täysin. Kierros päättyi ruokalaan, jossa oli jo iltaruoan aika. Nietta ohjasi minut ottamaan ruokaa, kulkien edelläni ruoka jonossa. Lopuksi hän vein yhteen pöytään muutamien ystäviensä seuraan. Nuo esittäytyivät minulle, mutta minuutin kuluttua en enää muistanut nimiä, joten aloin katselemaan muuta ruokalaa, kiinnittämättä erityistä huomiota keneenkään.
//No, lyhyt ja tönkkö, mutta ensimmäiset tarinahan ovat aina..
Pääsivu 
Latest images 
