This is not the first time.

Kauankohan olin istunut samaisella penkillä, puolituntiako..vai kenties jo tunnin. Pahemmin sillä ei ollut väliä, tunnit eivät kuitenkaan olleet alkaneet vielä. Ilma ei ollut tukahduttavan kuuma, kosteuden pystyi tuntea leijuvan ilmassa painavana taakkana. Liian kylmä ei kuitenkaan ollut ja siellä pärjäsi hyvin normaalilla kesävaatetuksella, vaikka ajoittaiset tuulenpuuskat saivat ihoni kananlihalle. Siirsin suklaanruskeat silmäni taivaalle, jossa jokin pienikokoinen haukka leijaili hetken paikoillaan ennen kuin lähti taas kiertelemään laajaa tasankoa. Katseeni vaelsi siivekkään mukana kunnes se katosi täysin näkyvistä. Vietin aikaa usein koulun omassa puutarhassa, jossa ihmiset ainakin toisinaan jaksoivat käyttäytyä rauhallisemmin. Hiljaisuus taisi olla nykypäivänä yliarvostettua, kun meteliltä ei voinut välttyä missään tilanteessa.

Olin viimepäivät nukkunut erittäin huonosti johtuen viereisten huoneiden innokkaasta bilettämisestä aamuyöhön asti. Jos olisin puuttunut siihen jotenkin, ei tietäisi mistä löytyisin seuraavana päivänä, mutta epäilin sen liittyvän jollain tapaa koulun roskiksiin. Ainakin niin olin nähnyt käyvän parille onnettomalle pienemmästä asiasta. Potkaisin kiven jalkani juuresta kauemmaksi, joka pomppi pariin kertaan ennen kuin jäi paikoilleen. Siirsin kädet housun taskuista ja rapsutin penkin rapistumaan päin olevaa maalia, joka irtoili ohuina suikaleina. Taisin rikkoa siinäkin jotain koulun monista säännöistä, mutta eipä ihmisiä täällä näkynyt.

Nousin ylös kävellen akileijaa täynnä kasvavan puutarhapenkereen ohitse. Oli ihmeellistä miten kaikki sointui toisiinsa, vaikka värejä ja kasveja oli aina vain erilaisia kasvamassa vierekkäin. Tie oli juuri niin leveä, että siinä olisi mahtunut henkilöauto kulkemaan, mutta koskaan siitä ei opiskelijoita lukuun ottamatta muita näkynyt. Patsaat seisoivat ylväästi tutuilla paikoillaan niin kuin tavallisesti enkä puolistakaan tiennyt mitä ne merkitsivät koko koululle. Useimmat olivat mitä loistavimmassa kunnossa, kun muutamat olivat selkeästi kärsineet ilmastosta tai pelkästä hoitamattomuudesta, ken tietää?

Astuin sisälle varoen etten ainakaan törmäisi opettajiin joilla olisi poikkipuoleinen sana opiskeluani ajatellen. Olin viimepäivät ainoastaan laiskotellut ja jättänyt menemättä muutamalle tunnille, mutta olinhan minä ”kipeä”. Jos totta puhutaan, sain olla helkkarin sairas ihminen, että pystyin sairastumaan joka toinen viikko pariksi päiväksi. Tiesin etteivät opettajat enää uskoneet minua kertoessani olleeni kipeä, mutta oliko sillä niin väliä jos lähestulkoon osasin asiat ilman opiskeluakin? Itse asiassa en tiennyt paskaakaan mistään ja se tuli valitettavan usein huomattua tunneilla ja kokeissa. Vaikken ollut kummoinen opiskelija en vihannut koulunkäyntiä millään tapaa, se oli omalla tavallaan rentoa entiseen nähden. Asiahan ei liittynyt mitenkään siihen, että tein siitä itselleni rentoa nukkumalla ja jättämällä tunnit väliin…

Muutamasta kikattavasta tytöstä koostunut ryhmä ohitti minut käytävällä kävellessäni luokkahuoneiden täyttämää ensimmäistä kerrosta pitkin portaisiin, jotta pääsisin toiseen kerrokseen. En tiennyt miten saisin hoidettua itseni jälleen sairaaksi joten päätin käydä terveydenhoitajalla hakemassa itselleni luvan uusiin poissaoloihin. Minkään näköistä ideaa en omistanut astuessani terveydenhoitajan huoneeseen joten sain todella käyttää mielikuvitustani, viimeksi epäilin itselleni migreeniä joten mitä tällä kertaa.

Heti huoneeseen mentäessä törmäsin huolimattomalla kampauksella varustettuun naiseen, jonka silmälasit nuokkuivat nenällä. Tämä istui tuolissa pöytänsä takana katsoen lasiensa takaa minua. 
– Neil, tämäpä ei niin yllättävää, terveydenhoitaja hymähti hymyillen. Normaalisti opettajat ja henkilökunta kutsuivat minua sukunimellä, mutta terveydenhoitajan kanssa olimme tulleet melkeinpä niin läheisiksi siellä useaan otteeseen vieraillessani, että oli vaan helpompi kutsua lempinimelläni.
– Sitä vain, että minusta tuntuu etten voi mennä tunneille tänään tai huomenna, taidan olla kipeä, yskin vakuuttavasti katsoen anovasti terveydenhoitajaa. Varoin katsomasta naista suoraa silmiin vaan lähinnä tuijotin tyhjällä katseella häntä kohti, koska ei ollut kovin vakuuttavaakaan katsella seiniä.
– Vai niin…mitkäs tämän päivän oireitasi sitten ovat? nainen ei voinut pidättää kasvoille kipuavaa naurun pyrskähdystä. Kyllä minäkin nauraisin itselleni, pakko myöntää.
– Noo minulla on ollut vähän aikaa tässä päänsärkyä ja vatsakipua sekä huono-olo ja sen seurauksena huimausta, sopersin oireita toisensa perään.
– Ei sen enempää? terveydenhoitaja kysyi tutkien papereitaan.
– Ööö..väsymystä, mumimisin hiljaa ja nyt en todellakaan uskonut tuon antavan minun jäädä pois tunneilta.
- Vai väsymystäkin, tiedätkö mitä Neil? terveydenhoitaja naurahti katsoen minuun pää lievästi vasemmalle kallistuneena.
– Etkö muka usko minua?! kysyin epätoivoisen kuuloisena.
– Katsos kun se on hiukan vaikeaa, nuo kaikki oireet viittaavat selkeästi raskauden ensi-oireisiin! terveydenhoitaja totta kai vitsaili kustannuksellani.
– EN MINÄ MIKÄÄN TYTTÖ OLE! huudahdin kauhistuneena, miten minä nyt muka olisin voinut tietää mistään raskauden ensi-oireista pätkääkään.
– No et tietenkään, enhän minä sitä sanonutkaan, terveydenhoitaja hymyili puisen pöytänsä takaa, jonka päälle oli pinottuna kaiketi jokaisen oppilaiden tietoja. En kyennyt vastaamaan mitään, taisin mennä liian pitkälle oireissani kaikesta päätellen.
– Ja siksipä juuri en anna sinulle lupaa jäädä pois tunneilta, oletko kenties ajatellut mahdollisuutta ettet pääsisi luokaltasi jos jatkat sairasteluasi? terveydenhoitaja selasi samalla papereitaan ja näppäili tietoja tietokoneellensa. Kaiketi siitä kuinka taas se yksi sama paukapää tuli laukomaan naurettavia asioita hänelle.
– Ihan tosissaan minä olen kipeä! väitin ponnekkaasti.
– Väität siis tosissasi olevasi raskaana? terveydenhoitaja kysyi muka hauskasti.
– En todellakaan vaan minulla on vaan monta sairautta samaa aikaa! tiesin kyllä, että tämä sanaharkka ei johtaisi minun kannaltani hyvin mutta kerta ollaan jo hävitty niin hävitään kunnolla.
– Kannattaisiko sinun mennä sairaalaan jos kerta olet niin sairas ettet voi opiskella normaalisti? terveydenhoitaja ehdotti.
- …en..en minä niin sairas ole, vakuutin.
– Istupa siihen tuoliin niin jutellaan hiukan, terveydenhoitaja nojautui tuolissaan eteenpäin nyökäten vieressäni kyhjöttävää tuolia.
– Saanko siinä tapauksessa luvan poissaoloon tunneilta? kysyin ennen kuin istuin alas.
– Sitä sinun on turha kuvitella moneen kuukauteen, nainen nauroi ja suu jäi valtavaan hymyyn.
– Siinä tapauksessa unohda koko asia, murahdin ja lähdin kävelemään ulos huoneesta.
– Voit tulla kyllä juttelemaan asiasta lisää jos raskaus tai muu asia kiinnostaa! terveydenhoitajan huvittunut ääni kantautui edelleen korviini.
– Ei kiitos! huusin takaisin kovaan ääneen, että varmasti kuulisi. Miksi kaikkien täytyi vain pilailla kustannuksellani, eihän se minun vikani ollut ettei koulu kiinnostanut ja istuin sata kertaa mielummin puutarhassa kuin sekuntiakaan luokassa opiskelemassa kasveista. Jos joku sattui olemaan kiinnostunut niistä, niin opiskelkoot itse. Halusin tehdä asioita jotka huvitti, ei istua hikisessä luokassa pänttäämässä vuosilukuja. Ei auttanut kuin mennä tunnille.

En koskaan ollut tajunnut kuinka suurissa promille määrissä minun täytyi olla kun oli valinnut nyrkkeilyn valinnaisaineekseni. Kaikkein rasittavimmat ja minua eniten vihaavat taisivat löytyä sieltä samoiten, joten lähes vaadin tulla hakatuksi ottaessani nyrkkeilyn aineekseni. Eikä tainnut olla naurettavampaa näkyä kuin nähdä tällainen babyface nyrkkeilemässä karjujen vieressä kuin mikäkin riisitautinen. Ainoa syy miksi olin nyrkkeilyn ottanut, taisikin olla se että saisin kasvatettua massaa ja hiukan uskottavuutta. Sain kuulla aivan tarpeeksi kuinka olin anorektinen tai miten en edes pian pysyisi pystyssä, mutta mitä he minun ruokailutottumuksistani tietäisivätkään. Itse asiassa kaikki johtui vain geeneistäni, en lihonut vaikka söisin kokonaisen kaupungin. Oli tosin naurettavaa, että saisin koskaan uskottavuutta, oli sanomattakin selvää kuinka säälittävä ja vaivainen olin muiden silmissä. Toiseksi minkä sille pystyin, etten jaksanut käyttää aikaani lihasta kasvattaviin hormoneihin tai muihin mömmöihin jotka saisivat minut näyttämään korkeintaan gorillalta. Valitettavaa oli, että nämä gorillat taisivat olla myös kaikkien muidenkin ihmisten suosiossa.

//tämän nappasin säästääkseni sen katoamiselta bittiavaruuteen St. Mariésta.