Way to spend an afternoon

Koulupäivän viimeiset kellot soittivat pelastusta ja niin oppilaat kuin opettajatkin huokaisivat syvään - viimein pääsen eroon noista. Minun viimeinen äidinkielentuntini oli ollut hampaat irvessä sinnittelyä, aiemmin päivällä olin päässyt nauttimaan nyrkkeilytunnin etuoikeudesta ja harjoitussuoja oli livahtanut otteestani niin, että kyljessä poltti vieläkin siihen vahingossa tumpsahtanut nyrkki. Mieliala ei ollut hirveän korkealla. Luokka melusi kirjansa reppuihinsa ja olemuksensa käytäville, minä vilahdin vilinään mukaan, tavoittelin puhelinta taskustani. Olin meinannut jäädä kiinni sen näpräämisestä tunnilla, keskittymiskykyni oli vähän hukassa. Näytöllä välkkyi yksi puhelu, koti, mutta päätin leikkiä, että en ollut huomannut sitä laisinkaan. Hups.

Suuntasin ulos koulun ovista asuintilojen sijaan, kiilasin takkini selän ja repun väliin, sillä aurinko yritti vielä tähän aikaan iltapäivästä kurotella sädesormiaan ihan maantasalle asti. Matka jatkui kohti rantaa, olin ohittanut sen aiemmin ja kuullut myöhemmin että jos uskaltaisi mahdollisesti vetisten nummie ylitse niin hiekkakaistale ja hyrisevä meri olisivat ihan kävelymatkan päässä. Periaatteessa tiesin, että surkeudessa vellominen ja eristäytyminen vain pahentaisivat yleistä ikävyyttä, mutta toisaalta sorruin ajattelemaan, että jos istun hetken hiljaisuudessa ja ikävyyksissäni, niin saattaisin saada mittani täyteen nyhväämistä ja piristyisin taianomaisesti vaikkapa juoruilemaan Ayshan ja muiden kanssa kynsienlakkaamisen tai muun neititouhun lomassa.

Saavuin rannalle nopeammin kuin toivoinkaan, siellä seisoi yksinäinen, tuulen ja hiekan maaleista riisuma puistonpenkki. Lysähdin istumaan, valuin tyypilliseen tapaani ryhdittömäksi kasaksi selkänojaa vasten ja suljin silmäni, suunitelmissani antautua auringon ja ajatusten armoille.

Viimseiset tunnit olivat olleet yhtä tappoa alusta loppuun. Tai no, vapaastihan siellä oli saanut aikaansa viettää, kun koe  kerran oli, mutta pelkkä ajatuskin kaavojen laskemisesta sai silmäni sulkeutumaan, ellei myöskin aivojani. Kuka helkutti muutenkaan tajuaisi jotain kulmien kertoimia jos numeroinakin käytettiin jotain älyttömiä kirjaimia. Valitettavasti minua ei matematikkapäällä oltu varustettu, kun geeneihini jaettiin taitoja, joten sain tyytyä aikalailla arvailemaan ja itkemään pääni sisällä, kun paperin eteeni sain. Olin istunut kokeessa koko kaksi tuntia ja yrittänyt piirtää margiinaaleista täysin suoria ja kirjoittaa nimeni mahdollisimman siistillä käsialalla, sekin saattoi joskus unohtua jos tarpeeksi laiskaksi heittäydyin. Olin saanut kuulla alituisesta saamattomuudesta ja laiskuudestani niin monia kertoja maikoilta, että olivat tainneet jo luovuttaa tämän suhteen ja olivat tyytyväisiä jos ilmestyin kokeeseen ja sain paperiin kirjoitettua sen mitä nyt jokainen tietäisi. Itseasiassa aika ihmeellistä, että minua vielä ei pois oltu heitetty, tosin edelliseen vuoteen katsottuna olin parantanut huimasti. Ainoa mitä nyt teki mieli tehdä oli hakata päätä seinään, jos oloani pitäisi jotenkin kuvata se varmasti sisältäisi sen, että aivoihini kirjaimellisesti sattui. Harpoin rivakasti muiden oppilaiden ohi käytävällä ja huomasin kauempana Ainon, joka puikkelehti vikkelään ulko-oville ja siitä ulos. Olisikohan liian tungettelevaa lähteä katsomaan mitä tällä oli mielessä..?

Aino käveli reippaasti melko kaukana, mutta jonkin aikaa samoiltuani tytön jäljessä, tajusin minne tämä oli suuntaamassa. Rannalle, siellä ei hirveästi ihmisiä tähän aikaan ollut. Päättelin, että ehkei minun pitäisi tungetella mukaan, mutta kun tänne asti oltiin tultu niin miksei edes tervehtisi. Tosin, joutuisin samalla myöntämään, että olin seurannut tätä. Rannan hiekka oli pehmeää ja oi miten halusinkaan ottaa kenkäni pois, mutta tietysti olin liian laiska pysähtymään ja tekemään niin. 

Kävelin melko äänettömästi hiekan vielä vaimentaessa äänen, joten en edes ajatellut Ainon tietävän minun stalkkeroivan taaempana. "Moro...mm..sori jos häiritsen" päätin avata suuni ennenkuin pelästyttäisin tempauksellani tämän. "Tulitko tyhjetää päätäs tänne?"

Olin laskenut takanani ehkä ja mahdollisesti hiipparoivat askeleet liian vilkkaan mielikuvitukseni tuotteiksi, sillä olin edellisenä iltana vastoin kaikkea järkeä roikkunut Ayshan ja tämän huonetoveri Lilianin (aiemmin tunnettu vain silmälasipäisenä juorukellona) huoneessa seuraamassa, kuinka he kipittivät karkuun tietokoneen näytöllä vilkkuvia mörkökuvakkeita. Rauhoittelin siis vain typeränä vikisevän äänen päässäni, en kääntynyt ympäri osoittelmaan olematonta kauhua sormella tai kirmaillut kirkuen pakoon.

Säpsähdin siksi hieman, kun olematon kauhu avasikin suunsa ja puhui jo melkein tutulla äänellä. 'Hieman' saattaa olla hiukan aliarvioiva ilmaisu, pikemminkin pomppasin penkilläni, tipautin selkänojalla riiputtamani takin jonnekin rahisevan hiekan sekaan ja suoristin istuvan asentoni ryhtiä lähestulkoon paniikinomaisesti. Aika pian hyppypomppumanööverini jälkeen rekisteröin kuitenkin äänenlähteen vaarattomaksi, kiroilin esitystäni pääni sisällä pitkään ja värikkäästi ja kurottelin nostamaan takkini sieltä selkänojan takaa.

"Hei" Tervehdin normaaliutta tavoitellen, ja asettelin nahkatakkini takaisin sen improvisaationaulakkoon "Ja tuota... nimenomaan, tyhjentämään päätä." Myönsin nyökäten.  Pääni ei ollut kyllä tyhjentynyt yhtään, kaikki ajatukset olivat vain monistuneet ja alkaneet surrata, pomppia ja kiertää kehää kahta kauheammin. Ehkä seura olisi kuitenkin vain hyvästä, potkaisin koulureppuni penkin alle, jalkojeni taa. "Haetko sinäkin ajatuspaikkaa vai...?" Arvuuttelin siinä samalla, oliko Neil tosiaan vain sattunut paikalle, olinko minä taaperrellut rannalle, istahtanut tähän ja jättänyt täysin huomioimatta rannan muut vieraat? En uskonut olevani ihan niin tyhjäpää kuitenkaan.

Kauhistuin itsekin, kun Aino säpsähti odottamattoman voimakkaasti paikallaan. Pomppasin melkein itsekin paikallani silmät pyöreinä ja ihme etten kiljaissut oikein kunnon miehisellä tavalla sen lisäksi. "Sori ei ollu tarkotus pelästyttää" yritin mutista siinä jossain välissä kaiken sekoiluni keskellä. "Pelästytit kyllä mutkin" huokaisin päästyäni yli kauhuleffatunnelmistani. Niinkuin voi kaikesta tästä ymmärtää olen aikamoinen luuseri, odotellen sitten sitä päivää, kun pelästyn omaa peilikuvaani.

Aino oli tehnyt tilaa kulahtaneella penkillä, joka nökötteli kaikessa rauhassa itsekseen rannalla, mutta en ollut täysin varma tekikö tämä sen vuoksi, että voisin istua vai ainoastaan muuten vain. Istuin epävarmasti alas ennenkuin päätin vastata "En ees tiedä..matikankoe veti aivot ulos" toivoin, että Aino ymmärtäisi ehkä hiukan oudotkin sananparteni, jos hänen englantinsa ei ollut täysin 100% sujuvaa. Oletin kuitenkin niin, joten en jäänyt miettimään asiaa. "Itseasiassa...mä tavallaan seurasin sua tänne"  myönsin haparoiden sanojen kanssa. Viimeistään nyt saisin jonkun stalkkerin, perverssin, oudon tai epätoivoisen leiman, ellei näitä oltu jo minulle tuomittu ystävällisesti. "Niin tai mä vaan aattelin että jos kaipaat seuraa kun näytit kävelevän yksin.." haha noniin Neil mahtavaa, kirjoita vielä otsaasi suurella punaisella tussilla "säälin sinua", nimittäin lauseeni sai asian kuulostamaan juuri siltä. "Ootko käyny vielä heittämässä talviturkkia pois?" kysyin, sen nyt pitäisi olla melko normaali kysymys, nyt kun ilmatkin olivat lämmenneet.

"Hetki pieni" pahoittelin ja otin kenkäni pois. "Koitan vaan minkä lämpöistä toi vesi on!" huusin kun juoksin jo lähemmäs rantaviivaa. Laineet toivat mukanaan valkoista vaahtoa, joka katosi aina maihin osuessa. Pienenä olisin rakastanut leikkiä aalloissa, mutta taisin olla jo liian vanha sellaiseen nyt. Kävelin juuri niin lähelle, että vesi ylettyi jalkoihini, kylmältä se silti tuntui. Kävelin hiukan syvemmälle, mutta vain niin, etteivät lahkeeni kastuneet. "Tuu säki testaamaan!" yritin huutaa Ainolle ennenkuin suurempi aalto vieri lähelle ja ylettyi kastelemaan vaatteitani. Ja siinä samassa voi vaan arvata kuinka ihanan kimeän kiljaisun voikaan ihminen päästää ja juosta täysillä takaisin rantaan, melkein kompastuen samalla.

Myös Neil säpsähteli ja näytti kauhistuneelta, mikä oli odottamatonta, ottaen huomioon että hänen piti olla se tämän tilanteen mörkö. Jos minä nyt viimein saisin karistettua kauhupelitraumani ja keskityttyä keskusteluun, patistelin itseäni ja venyttelin niskojani puolelta toiselle. "Ei mitään, vielä hengissä" Vakuuttelin vastaukseksi säikytyspahoitteluihin.

Puoliksi kutsuva ja puoliksi turha tavaroidensiirtelyni sai Neilin istahtamaan pienen mietinnän jälkeen kanssani samalle penkille, tökin sormenpäilläni teräviksi lastuiksi hajoavaa maalia ja ilkeästi tuulta vasten törröttäviä puutikkuja. Vetää aivot ulos, kurtistin hiukan kulmiani sanahirviölle, mutta sain sen kuitenkin päässäni kutakuinkin ymmärrettävään muotoon. "Aa. Ädinkielentunti tais tehdä saman minulle, en tajunnut puoliakaan." Nyökyttelin, ja päätin, etten mainitsekaan nyrkkeilytuntia.

Neil selitti tyypilliseen mutisevaan ja mumisevaan ja vähän epävarmalta vaikuttavaan tyyliinsä seuranneensa minua rannalle. Että jos olisin kaivannut seuraa. Toisaalta se kuulosti ihan... kivalta ajatukselta, toisaalta lauserakenteessa oli jotain vähän alentuvaa. Vaikka olinkin hiljainen ja hassu vaihtari, niin ei tarvinnut holhota kuitenkaan. Kiinnitin katseeni taivaanrantaan, siihen kohtaan, jossa meri vaihtuu taivaaksi ja aallot murtuvat kaukana. "Okei. Oliko jotain asiaa vai...?" Yritin olla kuulostamatta liian kipakalta, siis siltä varalta, että tässä ei nyt ollut mitään, mistä olla kiukkuinen. Kyllä minulle seura kelpaisi, sillä ainakaan tähän mennessä se surkeudessavellomissuunnitelma ei ollut tuottanut toivottuja tuloksia.

Neil ei ehtinyt vastaamaan, hänellä oli kiire potkia kenkänsä pois ja kiiruhtaa rantaan hajoavien aaltojen luokse, omien sanojensa mukaan testaamaan veden lämpöä. Minä jäin istumaan paikalleni, kädet sylissä, ja juuri kun Neil käännähti kahlaussyvässä vedessä ympäri huutelemaan minuakin kokeilemaan, yllätysaalto, kaikkia muita korkeampi, päättikin kastella hänet kunnolla. Neil kiljui ja kompuroi takaisin hiekalle, minä olin revetä nauramaan. Yritin purra huultani ja ajatella surullisia asioita ja kaikkea ikävää, mutta ei se oikein auttanut. Nauru levisi ensin silmiin ja purkautui sitten tirskahduksina suusta, oli tuo kyllä yksi säheltäjä. Ei millään pahalla, päinvastoin. "No onko lämmintä?" Virnistin hienoisesti, ja siirsin jo takkiani syrjään, jos sitä itsekin kokeilisi. Kahlaamista, ei tuota kastumista.

Kuulin yllättävän naurun penkin suunnalta, mitä en ihan odottanut. Ajattelin jo hetken hänen suuttuneen, sillä sanani olisi hyvin voinut kuvitella negatiivisestikin. Olin lähellä kaatua ryminällä hiekkaan, ja lopulta heittäydyinkin vain istumaan. Olin  nolostunut omasta puolestani, mutta en pystynyt pidättelemään omaa hentoa nauruanikaan enää vaan purskahdin nauruun Ainon mukana. Halusin sanoa jotakin nasevaa takaisin, en vain tiennyt mitä joten päätin olla hiljaa. "Mene itse kokeilemaan niin tiedät" virnuilin mielessäni jo tottakai omasta mielestäni mahtavia jekkuja. "Ei se ainakaan miltään kuumalta lähteeltä tunnu" kerroin ja pyyhin hiekkaa pois jaloistani. Ei auttanut kuin odottaa vaatteitteni kuivumista, mutta hyvässä seurassa aika rientäisi varmasti nopeammin.

Heittäydyin selälleni hiekkaan ja katselin taivasta. Pilviä oli hajanaisina harsoina kerääntynyt toisiinsa tarttuen ja varjostivat auringon säteitä. Toisinaan kuului lintuen rääynnän kuoro, epäilin niiden olevan ainoastaan lokkeja, siltä ne ainakin kuulostivat. Täysin oman huvini vuoksi lähdin kierimään hiekalla, kunnes tajusin miltä koko touhu varmaan näytti sivustakatsojalle.  Epäilemättä he näkivät elämäänsä jotain hauskaa kaipaavan sekopään kierivän hiekassa. Muutenkaan koko touhu ei ollut hyväksi selälle, kun hiekan seassa sattui olemaan suurempia, teräviä kiviä jotka tuntuivat enemmänkin tikareilta selässä. Lopulta käännyin uudestaan istumaan ja seuraamaan mitä kaiketi uusi ystäväni oli alkanut puuhaamaan.

"Onko tarpeeksi lämmintä uimiselle, mitä luulet?" jouduin korottamaan ääntäni hiukan, jotta Aino kuulisi yleensä melkein mykäksi luokitellun ääneni.

Neil lysähti vaalealle hiekalle istumaan, katuisi sitä varmaan myöhemmin, kun hiekka tarttuisi kosteisiin vaatteisiin, ja yllytti vain enemmän kokeilemaan sitä vettä. Sama kai se, riisuin tennarini ja solmin ne nauhoista penkinlaidalla törröttävään ruuviin (jotta ne eivät lähtisi kävelemään itsekseen). Hiekka pisteli varpaita lyhyellä vaelluksella penkiltä aaltojen värittämälle hiekalle, ja merituuli oli rannalla ihan erilainen kuin vähänkään kauempana sisämaassa. Uusi maa oli aika hassu - ei meillä kotona ollut tällaisia rantoja missään. Lähinnä kalliohampaiden kehystämiä lätäköitä tai oikein kylmiä merenrantoja.

Haahuilin vesirajassa hetkisen edestakaisin, Neil oli oikeassa, ei täällä tosiaan vielä kovin lämmintä ollut. Vähän kauempana, yhdellä laakeammista kivistä, vilisti jokin, ja minun oli ihan pakko mennä tarkistamaan liikkeen lähde. Piskuinen rapu, harmaapilkullinen ja tylsänruskea, säikähti vedessä loiskivia askeleitani ja kipitteli kivenkulman taa piiloon. Minä en luovuttanut, sehän oli pieni ja söpö, ajauduin sitten lepertelmään saksikädelle, etsiskelin katseellani jotain tikunpätkää, jolla vetää köyttä uuden tuttavuuden kanssa.Tuli vilkaistua rantaan, jossa Neil suoritti jonkinlaista kierimisrituaalia, ilmeisesti saadakseen hiekkaa varmasti jokaiseen housuntaskuun ja kankaanlaskokseen. Mutta toisaalta minä tuituituipienikaunisrapu-niiiin-kukaonkaunisrapu-lepertelin täällä vieläkin pakoilevalle kuorensa sisään piiloutuvalle pikkueläimelle, että mikä minä olin tuomitsemaan hassua käyöstä.

Neil nousi istumaan,  huikkasi jotain, minä en ihan kuullut sillä välimatkaa oli kertynyt ja toisen ääni oli aika vaimea, niinkuin aina. Pudistin päätäni ja siristin rajattuja silmiäni, en minä ihan kuullut nyt?

Vastausta ei kuulunut, ainoastaan hämmentynyt pään pudistus. En jaksanut edes vaivautua huutamaan sen kauempaa, turha herättää huomiota, kun ihmisiä jo alkoi kävellä lähemmäksi "tukikohtaamme". Yritin päästä vikkelästi ylös hiekasta, ja pienen vaappumisen jälkeen se onnistuikin ja hölkkäsin Ainon luokse, joka oli löytänyt kivikosta jotakin silmään pistävää. "Ei mä vaan kysyin, tosta vedestä et onko tarpeeks lämmintä uimiselle" kertasin uudelleen ja tarkistelin lähemmin asiaa, jonka Aino oli bongannut. Rapu kökötti piilossaan paikallaan hievahtamatta, tarkastelemassa tilannetta kuin peura ajovaloissa.

Polkaisin vettä ympärilläni, niin että sitä roiskui ympäriinsä. Itseasiassa koko ranta sai minut hippuisen verran paremmalle tuulelle kokeen epäonnistumisen jälkeen. "Saa nähdä pääsekö koko kesänä uimaan...." puhuin samalla, kun jäädytin jalkojani vedessä. "Hyyyyh" kurtistin kulmiani entistä enemmän kulkiessani syvemmälle veteen. En pahemmin välittänyt kylmistä säästä, tai oikeastaan mistään kylmästä. "Ehkä ne tästä lämpenee" puhuin niitä näitä täyttääkseni hiljaisuuden, jonka rikkoivat ainoastaan allot, jotka löivät kiviin. Rannalla taisi sittenkin olla jokin rauhoittava vaikutus, ehkä se johtui vaahtopäiden tasaisesta virtauksesta edestakaisin.

Kivenmurikoiden välistä kasvoi harottavia, korkeita heiniä, tartuin niistä yhteen ja se katkesi napsahtaen. Pätkin korresta käsissäni jäljelle vain paksuimman osan, ja tarjosin sitä mudanväriselle ravulle. Se ei ihan heti innostunut, ja kun  tökkäisin toista saksikättä, rapu vain kiskoi sen paremmin omalle puolelleen ja varjoisan kolonsa piiloon. En viitsinyt antaa periksi, mutta en tahtonut palelluttaa jalkojanikaan, joten kipusin äärimmäistä varovaisuutta noudattaen saman kiven päälle. Neil arpoi, pääsisiköhän tänä kesänä uimaan ollenkaan.

"Toivottavasti vesi lämpenee. Varmaan se viimeistään kesälomaksi" Jatkoin tutustumisyrityksiä Herra Rapusen kanssa, tosin ilman sen suurempia tuloksia. "Kesälomakin alkaa kohta. Mitään suuria suunnitelmia?" Nyökkäsin, ehkä ennemmin itsekseni. Ajatus kesälomasta vähän hirvitti - aika monta tyhjää päivää vielä melko uudessa paikassa. En tiennyt vielä lainkaan, kävisinkö kotona vai viettäisinkö loman koululla vai missä. Koulusta oli kyllä kiva päästä eroon. Vilkaisin rannalle penkin ja kaiken irto-omaisuuteni suuntaan, joitain ihmisiä siellä pyöri mutta tuskin heitä kuluneiden tennareiden pihistäminen kiinnostaisi.

Energian kulutuksen sijaan katselin Ainon yritystä tehdä tuttavuutta ravun kanssa, jonka itse löysin melko, no..inhana otuksena. "Ööö...suunnitelmia...niin..no ei kai.." lauseeni tuntui kestävän enemmän kuin valovuoden, ja sisältö oli kuin suoraa juuri oppineen puhuvan vauvan suusta. "Varmaan en mee kotiin ollenkaan, saa nähdä" kysymys sai minut todella miettimään halusinko edes mennä kotiin vai en. Oikeastaan eroa nykyiseen ei olisi, kaupungissa tuskin sen kummempi meno olisi minunlaiselle kotihiirelle kuin täälläkään. "Ei sinäänsä, onhan sitä perhettä joskus kiva nähdä, mutta ei se sen ihmeellisempää täälläkään oo" nostin housujeni puntteja hiukan ylemmäs, olivathan nuo näköjään jo melkein kuivuneet aikaisemmasta aallokkojen hyökkäyksestä.

"Entäpä sä?" tasavertaisuuden nimissä kysyin, vaikka aika lailla tajusin jo Ainon äänensävystä aikaisemmin, ettei tällä välttämättä sen kummallisempia suunnitelmia ollut. "Mutta täällä on kesäloman aikana melko rentoa" kerroin lohdutukseksi, jos tämä oli jäämässä koululle. "Oon ollu aikasempana vuonna täällä sen kesäloman..kävin vaan nopeesti kotona, ei se niin kamalaa ollu loppupeleissä" nostin litteän kiven pohjasta ja yritin saada sen pomppimaan veden pinnalla. Tuuriani tosin oli, että se upposi kuin ankkuri takaisin, ilman toivoakaan. Yritin vielä toisenkin, mutta sekin yritys jäi vain haparoinniksi edellisen perään. "...Onhan tässä aikaa vielä keksiä vaikka mitä" ehkä minun kuuluisi soittaa vanhemmilleni ja kysyä olivatko he edes suunnitteilla olla kotona vai lähteä matkoille, niinkuin edellisenä vuonna. Kyllästyin lopullisesti kiven heittoon ja paiskasin kolmannen vain suoraa veden pintaan, muodostaen pieniä pärskeitä. Pinta väreili hetken ja rauhottui jälleen.

Rapu tarttui viimein rauhantarjouskorteeni, naksautti sen vihaisesti pikkuruisissa saksissaan katki ja kipitti sitten lopullisesti piiloihinsa, varmaan lajittelemaan aiheuttamiani traumoja pikkuisissa rapuaivoissaan. No höh. Oltaisiin voitu olla ystäviä, niinkuin disneyleffoissa on tapana, eläimet ja ihmiset kaikki laulamassa yhd - - - Kuten joku saattaa huomata, tässä taas Höpötetään Hermostuuneesti. Ei pitäisi, kyllähän minä olin Neilin kanssa jutellut jo aiemminkin, se oli ihan hyvä tyyppi, mitä nyt välillä jäi kelaamaan ajatuksiaan liian monta kertaa eestaas ja unohti sanoa muutakin kuin 'öhm mm joo.' Vähän vielä kaihersi tämä tilanne, pakko myöntää, toinen oli seurannut tänne mutta ollut siitä itse mahdollisesti vielä hämmentyneempi kuin minä. Nostin paljaat jalkani kunnolla siihen kivelle, pieni määrä auringon lämpöä kertasi vielä päivän lämpimimpiä tunteja kiven pinnasta.

"Minäkään en taida mennä kotiin. Tai siis, tulin sieltä ihan just, mikä järki mennä heti takaisin." Neil puhui kodistaan ja perheestään vähän etäisesti, tai sitten minä vain analysoin liikaa. "Ja saattais olla, että en uskaltaisi enää tulla tänne takaisin ollenkaan"

Naurahdin hermostuneena, antaisin vain koti-ikävälleni vallan ja jäisin ikuisesti asumaan vinttikamarihuoneeseeni tapahtumaköyhään Suomeen. "Jos täällä kuitenkin voi viettää sen kuukauden pari, mitä se loma nyt kestää, niin" Kohautin olkiani, kaipa se olisi sitten paras vaihtoehto.

Ihmeteltyäni kylliksi veden liikkeitä ja pyöriskeltyäni pääni sisällä syvissä vesissä, päätin että ehkä olisi aika kuivattaa vaatteeni lopullisesti. "Niin...no..onhan se kotis aika kaukana, mutta seuraava mahollisuus tulee aika paljon myöhemmin" Minun olisi itseasiassa nopea päästä kotiin verrattuna esimerkiksi Ainon matkaan, enkä silti ollut saanut aikaiseksi lähteä sinne, vaikka kuinka aikaa olisi ollutkin ja ihan hyvät välit vanhempiini omistinkin. "Pöh, ei tää niin pelottava paikka sentään ole, ja kyllähän minä täälä aina märehdin" vastasin tuon pieneen nauruntyrskähdykseen. "Että et sä nyt täysin yksin autiolle saarelle jäisi jos oot jäädäkses" päästäkseni angstimaisesta tunnelma eroon, joka oli hitaasti, mutta varmasti lipunut keskusteluumme, ikään kuin huomaamattamme, lähdin kävelemään rannalle. Ehkä minun kuuluisi ajatella myöskin niin, että loma oli liian lyhyt lähdettäväksi minnekkään, kun tänne kuitenkin palataan, ken tietää.

Kalastin katseellani ihmisiä, tunnistaakseni oliko paikalla yhtään tuntemaa tai tuntemattomaampaa ihmistä koulusta. Kauempana joku hölkkäili koiransa kanssa, toivoin todella ettei se ollut vapaana, miltä epäilyttävästi vaikutti. Sen lisäksi, että se oli vapaana, sattui koira olemaan myöskin isokokoinen, joka sai kylmät väreet kiirimään pitkin selkääni aina niskaan saakka. Istuin takaisin penkille, nostin jalat rintaani vasten ja yritin piiloutua monsterikoiralta, vaikka kuka hullu pitäisi vaarallista koiraa vapaana näinkin yleisellä paikalla. Olin täysin vakuuttunut, että kohta Aino saapuisi paikalle katsomaan minkä aaveen olin nähnyt, vai tuliko kenties kuollut sukulainen vainoamaan, sillä naamataulussa koristi erityisen pelonsekainen ilme, kun parivaljakko hölkkäsi entistä lähempänä.

"Ai sä asut kuitenkin ihan Englannissa jossain..?" En ollut rehellisesti sanottuna ollut ihan varma, että asuiko Neil täällä lähettyvillä vai jossain kaukana, kaukana siellä mystisessä Aasiassa jota jo aiemmin yritin tuloksetta maailmankartalleni kammeta. "Ja siis ei Suomeen ole kovin pitkä matka, parin tunnin lento." Selvensin. Jotenkin vain inhotti ajatus mennä heti takaisin, kun olin juuri ehtinyt sopeutumaan vähän muuttuneeseen kellonaikaan, joka puolella vellovaan vieraaseen kieleen ja kieltämättä erilaiseen tapakulttuuriin. Mököttäminen ei ollut täällä kohteliasta, ja Suomessa sallittu alakulo piti korvata suupieliä venyttävällä hymyllä.

Jalkojani alkoi paleltaa, joten loiskautin ne takaisin veteen ja tunnustelin pikkukivien ja hiekan peittämällä pohjalla tieni takaisin rantaan. Äsken autio hiekkakasa oli nyt saanut muitakin vieraita, ainakin yhden lenkkeilijän, jonka suurikokoinen koira kirmaili onnessaan ympäriinsä, ilman painavaa kaulapantaakaan. Se pompahteli ja pysähtyi aina välillä nuuhkimaan jotain kiinnostavaa maamerkkiä, omistaja tuntui huitelevan aika kaukana. Puolimatkassa kohti penkkiä ja tavaroitani minun ja koiran polut menivät ristiin. Ystävällisen oloinen otus töni minua innoissaan, mutta sen omistaja huhuili jo äreästi horisontissa - älä syö ketään, en tahdo syytettä. Minä mutisin niinkukaonsöpökoira -mutisin turkikkaalle jonkinlaisen tervehdyksen ja pörrötin sen niskavilloja, ennen kuin hypähtelin ohitse ja palasin penkin luokse.

"Oikeastaan asun suoraa toisella puolella merta" naurahdin, olihan se periaatteessa totta. Fleetwood sijaitsi suoraan vastakkaisella rannalla, vain lätäkkö välissä. Tunsin itseni melko säälittäväksi, etten siltikään saanut hilattua laiskaa persettäni kotiin asti. "Mutta on siinä kuitenkin järjestämistä..hommata lennot ja kaikki".

Katsoin lähes kauhuissaan, kun Aino tuttavallisesti lähestyi koiraa ja näytti juttelevan sille kuin mille tahansa ihmiselle. Jotkut ihmiset selkeästi osasivat olla eläinten kanssa luonnollisesti, jos minun lähelleni toi kissaa isomman eläimen, sai myös varautua siihen, että joko tekisin samassa sekunnissa katoamistempun tai vaihtoehtoisesti kiljun ja huudan kuin mikäkin sekopää. En koskaan ollut varsinaisesti tottunut suuriin eläimiin ja lapsuuden kotini naapurissa asui suuri koira, josta jäi traumoja ihan näihin päiviin saakka. Irvistin kauempaa penkiltä ilmestykselle ja sain vihdoin vedettyä henkeä, kun koira lähti omistajansa perään. "Miten onnistut olee noin...luonnollinen eläinten kanssa?" kysyin edelleen sivusilmällä vartioiden koiraa kaiken varalta. "Onks sulla ollu eläimiä ihan pienestä pitäen..vai?" siirsin puhuessani otsahiuksiani pois silmieni tieltä, jotka kaikesta kirmailusta ja veden roiskuttelemista valahtivat näkökentän eteen.