Kun Hipsteri poimi Neilikan

Television kaukosäädin makasi noin metrin päässä pienellä sohvalla, joka sattui olemaan juuri niin kaukana, etten jaksanut nousta paikaltani ja sulkea toosaa, joka syötti turhempaakin turhempaa materiaalia jatkuvalla syötöllä. Katsahdin kelloa, joka osoitti juuri puoli kahdeksan. Tiesin jo valmiiksi, että jättäisin iltapalan välistä, olin ahminut liian paljon riisiä ja vielä enemmän kanaa iltaruoalla. Olin toisinsanoen niin ähkyssä, että teki mieli vain nukkua seuraavaan päivään.

Kuulin ulkoa askelia ja huutoa, eli täysin tavallinen ilta. Oppilaat pikakävelivät käytävillä naureskellen ja mesoten. Painoin tyynyn eristämään ulkopuolelta tulevat äänet ja vaivuin johonkin horrostilamaiseen tilaan, vailla tietämystä ulkomaailmasta. Kauan tämä luostarimunkkeilu ei sitten toiminutkaan, kun jossain jälleen kerran alkoi palohälytin soimaan. Totisesti täysin tavallinen päivä Quine's Hillissä. Luojan kiitos kenenkään ei tarvinnut lähteä ulos pienen hälytyksen takia, joka jälleen kerran luultavasti johtui nuorista tupakoimassa tahallisesti hälyttimen vieressä. Mumisin itsekseni vähemmän mieltyneenä koulun meiningistä, ainoa mitä olin pyytänyt tullessani tänne oli kunnon unet. Taisi sekin olla vain haaveunta.

//jeps, eipä juuri mitään tässä tapahtunut :/

// no problem, mun olisi jokatapauksessa ollut järkevämpi aloittaa tämä köhköh...//

"One way or another I’m gonna find ya, I’m gonna getcha getcha getcha getcha.." One Directionin biisiä hoilaillen Joshua käveli koulun käytävää pitkin tavaroidensa kanssa. Suuren matkalaukun ja kanin kuljetusboksin kanssa käytävällä heiluvaan poikaan luotiin huvittuneita ja ivaaviakin katseita. Kaikki olivat tosin liian nälkäisiä, joten iltapala vei voiton eikä kukaan jaksanut sen kummemmin, muutamia nasevia heittoja lukuunottamatta, jäädä kyseenalaistamaan uuden pojan touhuja. Ja olihan noita hihhuleita koulussa toki muitakin.

Joshua oli tapansa mukaisesti hukannut kartan jolla löytää perille huoneeseensa, mutta lopulta hänestä oli vain mukava kierrellä ympäri koulua, tutustuihan siinä ainakin paikkoihin ihan ilman tarkoituksen mukaista kiertelyä. Lopulta hän löysi kuin löysikin oikean käytävän, jonka varrella huoneiden numerot alkoivat muistuttaa sitä mitä Joshua oli etsinytkin.

"One day, maybe next week, I’m gonna meetcha, I’m gonna meetcha, I’ll meetcha.." Samaa biisiä edelleen hyräillen Joshua laskee kantamuksensa ja koputtaa kohteliaasti oveen. Poika meinasi pakahtua innosta, sillä tottakai hän oli kuullut että hänellä olisi myös huonetoveri, mahdollisesti useampikin.

"Johnny, kuuletko säkin askeleita vai kuvittelenko mä vain? Vitsit, en malta odottaa että nähään meiän kämppis, tai kämppikset, eihän sitä tiedä kuinka monta meitä tuolla punkkaa!" Joshua juttelee matkaboksissa nököttävälle kanilleen, ja painaa korvansa ovea vasten kuunnellakseen olisiko sisällä joku, vai avaisiko hän vain oven saamallaan avaimella.

Meni ehkä noin viisi minuuttia, jos sitäkään, kunnes kuului taas uusi oppilasräjähdys, joka eteni käytäviä pitkin ruokalaan. Ne olivat kuin muurahaisia kerrassaan, pahemmassa mittakaavassa ainoastaan. Huokaisin, kerran, ja toisenkin kurkottaessani kaukosäätimeen. Liikaa liikuntaa jo siinäkin, ei kannata käsittää väärin...tai no eihän siinä mitään väärinkäsityksiä voi tulla, olen vain laiska ja liian mukavuudenhaluinen.

Huoneen ikkunat olivat juuri niin pienet kuin pystyi olettamaankin, mutta varmuudenvuoksi suljin itseni pimeyteen kaiken sen sälekaihtimen ja verhon taakse. Olin juuri palaamassa takaisin omaan tyynylinnaani, kun ulkoa kuului epäilyttävän tuttu kappale. Jäin kuuntelemaan hoilotusta hetken ja ajattelin lurittelun jo lakanneen kun se jatkui jälleen ja vielä kovempaa. Tiesin lähes varmasti, että kyseessä oli tuleva niinsanottu kämppikseni, jonka piti buukata huoneeseen muutaman päivän sisällä. Onneksi olin siistiä tyyppiä, joten en saanut aikaiseksi maailmansotaa lähenteleviä kohtauksia siitä, että huone olisi ollut kuin atomipommin jäljiltä.

Hymähdin, kun kuulin puhetta. Ainakin kuvittelin, että kämppiksiä tulisi vain yksi. Eihän sitä tiennyt olinko taas nukahtanut kesken keskustelun vai miksi en muistanut heitä olevan enemmän kuin yksi. Menin jo valmiiksi avaamaan ovea, jos vaikka toisella ei ollut avaimia mukana.

// sorii, sain viimein itseäni niskasta kiinni.. ja tajusin että ihan kökköä kirjoitta kolmannessa persoonassa joten vaihdoin ensimmäiseen, toivottavasti et hämäänny. //

Hetken kuunneltuani olin varma että joku oli tulossa avaamaan. Oppilaat olivat hävinneet käytävältä syömään, joten askelten äänet oli helpompi kuulla. Olin kuitenkin malttamaton, joten sain mahtavan idean. Päätin yllättää uuden toverini, ja antaa samalla hyvän ensivaikutelman itsestäni. Kyllähän hänen piti nähdä ettei uusi kämppis ihan täysin uusavuton ole, ettei osaa edes avainta käyttää. Pöh!

Työnsin avaimen lukkoon, käänsin sitä, kuului tuttu naksahdus ja ovi oli auki. Hymyni levisi korviin asti. Avasin oven salamana, ja hyppäsin huoneeseen jättäen Johnnyn kuljetusboksia lukuunottamatta kaikki tavarani käytävälle. Reippaana poikana päätin esittäytyä samointein.

"Moikka! Mä olen sun uusi huonetoveri tai kämppis tai miksi sä mua haluatkaan sanoa. Toivottavasti sua on varoitettu etukäteen, etten mä siis ihan vaikka herättäny sua tai keskeyttäni jotain tärkeetä tai jotain, kun eihän sitä koskaan tiedä, mut mut.. niin! Mä oon tosiaan Joshua, sukunimellä sä nyt tuskin teet mitään, ja voi sä oot tosi sulonen, mikä sun nimi on?" Katsoin sekunnin ajan ympärilleni enkä huomannut huoneessa lisäksemme ketään muita.
"Ollaanko me täällä ihan kaksistaan? Tai siis kolmistaan, kun mulla on tää mun pikku Johnny mukana.. mehän tullaan olemaan niinku pieni perhe täällä sitten vai mitä!" Papatin tapani mukaan, nostaen Johnnyn esiin kuljetusboksistaan. Pitihän meidän kämppiksen nähdä meidät molemmat, ettei tulisi yllätyksiä. Silittelin Johnnyn pehmeää turkkia, ja pussasin sen silkkistä otsaa. Uusi huonetoverimmekaan ei voinut kuin rakastua Johnnyyn, olin varma siitä.

Ehdin ottaa pari epävarmaa askelta ovea kohti, kun se lennähtikin voimakkaalla paineella auki. Hyvä ettei uusi huonekaverini aiheuttanut minulle jo ensimmäisellä esiintymisellään sydänkohtausta. Oven takaa paljastui melko lyhyehkön näköinen ja naaman kokoisen pepsodent clear white shine like a crystal diamond shit hymyn omistava poika, jonka persoonaan taisi kuulua näyttävät sisääntulot. Tunsin kuinka suuni pakottautui loksahtamaan auki tämän aloittaessa vilkkaan keskustelun kanssani, tai no enemminkin itsensä kanssa, koska en saanut tungettua sanaakaan väliin. Seisoin paikallani ehkä maailman tolloimman näköisenä ja tajusin tämän mukana olevan kanin. 

Hätkähdin transsistani, jotta kykenisin esittelemään itseni kunnolla. En ollut varma odottiko Joshuaksi itsensä esitellyt poika edes minun vastaavan, mutta sai kai sitä yrittää. "Mm.. sano vaan Neil" silmäni vaeltelivat ympäriinsä keksiäkseni jotain sanottavaa, vaikka Joshua kyllä keksisi sitä varmaan itsekin ihan tarpeeksi jos olisi tarve. 

"Joo niin, perhe..nimenomaan" mumisin enemmän itselleni ja yöpaita päällä kävelin ehkä hiukan kylmästikin vain Joshuan ohi vilkaisten kaniin, jonka nimi oli Johnny. Mistäköhän senkin nimi tullut, yleensä kaneilla oli ällösöpöjä nimiä, mutta Johnny vaikutti hiukan...valjulta, miettien persoonaa jonka sen omisti. "Jos et välitä niin mä alan nyt nukkumaan, jos tarttet apua niin...kai mä autan sitten" kapusin takaisin sänkyyni ja vedin peiton melkein korviini.